Valtameren salaisuus

By Edgar Allan Poe

Page 7

vielä olimme
saaren läheisyydessä, niin miksi ei Augustus olisi tullut minua
katsomaan ja kertomaan asiasta? Näin mietiskeltyäni yksinäisen ja
ilottoman asemani vaikeuksia päätin odottaa vielä toiset neljäkolmatta
tuntia, ja sitten, ellei apua olisi tullut, tunkeutua luukulle
päästäkseni ystäväni puheille tahi ainakin hengittääkseni hieman
raitista ilmaa aukoista ja saadakseni vettä hänen hytistään. Tätä
tuumiessani vaivuin kumminkin kaikista ponnistuksistani huolimatta
syvään uneen tai pikemmin horrostilaan.

Uneni olivat mitä hirvittävimpiä. Kaikki mahdolliset onnettomuudet ja
kauhut kohtasivat minua. Muiden kärsimysteni lisäksi kamalat
paholaishirviöt tukehduttivat minut summattoman suurilla tyynyillä.
Hirmuiset jättiläiskäärmeet kietoivat minut syleilyynsä ja tuijottivat
minuun pelottavan loistavilla silmillään. Sitten mittaamattomat autiot
ja pelkoa herättävät erämaat aukenivat eteeni. Äärettömän korkeat
puunrungot, harmaat ja lehdettömät, kohosivat maasta loppumattomassa
jonossa niin kauas kuin silmä kantoi. Niiden juuret olivat syvällä
laajalle leviävissä soissa, joiden synkkä pinta lepäsi äärettömän
mustana, tyynenä ja hirvittävänä. Ja näillä kummallisilla puilla näkyi
olevan inhimillinen elinvoima: huojutellen luisia käsivarsiaan ne
kiihkeässä kuolontuskassa ja epätoivossa huusivat äänettömiltä vesiltä
armoa, vihlovasti ja läpitunkevasti kirkuen. Kuva muuttui ja minä
seisoin, alastomana ja yksin, keskellä Saharan polttavia
hiekkalakeuksia. Jalkojeni juuressa lepäsi kyyryssä tropiikkien hurja
leijona. Äkkiä se avasi leimuavat silmänsä ja loi ne minuun.
Suonenvedontapaisella hyppäyksellä se kavahti jaloilleen ja paljasti
hirmuiset hampaansa. Seuraavassa silmänräpäyksessä sen punaisesta
kidasta kuului karjunta kuin ukon jylinä ja minä tuperruin maahan.
Kauhunpuuskan tukehduttamana pääsin vihdoin puoleksi hereille. Uneni
ei ollutkaan unta. Nyt ainakin olin tajussani. Jonkin suunnattoman
todellisen hirviön käpälät painoivat raskaasti rintaani, -- sen kuuma
hengitys tuntui korvassani -- ja sen valkeat ja hirvittävät hampaat
välkkyivät silmiini pimeästä.

Vaikkapa tuhansien henki olisi riippunut yhdestä ainoasta liikkeestä
tai sanasta, niin en sittenkään olisi voinut liikahtaa enkä puhua.
Peto, mikä liekään ollut, pysyi vielä hievahtamatta minun maatessani
avuttomana ja, kuten kuvittelin, kuoleman kielissä sen alla. Tunsin
ruumiin- ja sielunvoimieni nopeasti vähenevän -- sanalla sanoen, että
olin menehtymässä jo pelkästä pelosta. Päätäni huimasi -- tulin
kuoleman sairaaksi -- näköni pimeni -- jopa loistavat silmäterät
yläpuolellani himmenivät. Vihdoin tein viimeisen ankaran ponnistuksen
ja hiljaa huoaten jättäydyin Jumalan huomaan. Ääneni tuntui herättävän
koko eläimessä piilevän raivon. Se syöksähti valtoinaan päälleni;
mutta kuinka hämmästyinkään, kun se hiljaa vinkuen rupesi nuolemaan
kasvojani ja käsiäni, osoittaen kaikin mahdollisin tavoin hellyyttään
ja iloaan! Olin ällistynyt, aivankuin puusta pudonnut, mutta en ollut
unohtanut newfoundlandilaisen koirani, "Tiikerini", omituista
vinguntaa ja hänen kummallisia hyväilyjänsä. Hänpä se olikin. Veri
syöksyi äkkiä ohimoihini, tunsin pyörryttävää ja valtavaa elpymistä.
Nousin kiireesti patjalta, jolla olin maannut, ja heittäytyen
uskollisen seuralaiseni ja ystäväni kaulaan vuodatin pitkällisen rajun
ahdistukseni kyyneltulvaan.

Kuten kerran ennenkin makuulta noustuani, oli käsityskykyni nytkin
mitä hämärin ja sekavin. Pitkään aikaan minun oli kerrassaan
mahdotonta yhdistellä käsitteitä; mutta hitaasti ja asteettain
ajatuskykyni palasi ja minä muistin taas selvään asemani. Koirani
täällä oloa koetin turhaan selittää; ja kun olin vaivannut päätäni
tuhansilla arveluilla, sain tyytyä iloitsemaan siitä, että koira oli
luonani synkässä yksinäisyydessäni, lohduttelemassa

Last Page Next Page

Text Comparison with The Complete Poetical Works of Edgar Allan Poe Including Essays on Poetry

Page 4
.
Page 5
And Mr.
Page 9
Bolling found him engaged in copying one of the engravings with crayon upon his dormitory ceiling.
Page 30
They are my ministers--yet I their slave.
Page 34
She tenderly kissed me, She fondly caressed, And then I fell gently To sleep on her breast-- Deeply to sleep From the heaven of her breast.
Page 41
P.
Page 52
There are some qualities--some incorporate things, That have a double life, which thus is made A type of that twin entity which springs From matter and light, evinced in solid and shade.
Page 56
Oh, I am very happy! _Aless_.
Page 71
I myself hear it now.
Page 80
Of Heaven untrammelled flow--which air to breathe Is Happiness now, and will be Freedom hereafter In days that are to come? _Pol_.
Page 88
The larger portion of the original draft subsequently became the property of the present editor, but it is not considered just to the poet's memory to publish it.
Page 110
'] [Footnote 6: There is cultivated in the king's garden at Paris, a species of serpentine aloe without prickles, whose large and beautiful flower exhales a strong odor of the vanilla, during the time of its expansion, which is very short.
Page 132
My draught of passion hath been deep-- I revell'd, and I now would sleep-- And after drunkenness of soul Succeeds the glories of the bowl-- An idle longing night and day To dream my very life away.
Page 136
Underneath the elms we parted, By the lowly cottage door; One brief word alone was uttered-- Never on our lips before; And away I walked forlornly, Broken-hearted evermore.
Page 156
The study of _music_ was with them, in fact, the general cultivation of the taste--of that which recognizes the beautiful--in contradistinction from reason, which deals only with the true.
Page 174
For, like strains of martial music, Their mighty thoughts suggest Life's endless toil.
Page 186
I prefer commencing with the consideration of an _effect.
Page 194
With the _denouement_ proper--with the Raven's reply, "Nevermore," to the lover's final demand if he shall meet his mistress in another world--the poem, in its obvious phase, that of a simple narrative, may be said to have its completion.
Page 195
The Raven addressed, answers with its customary word, "Nevermore"--a word which finds immediate echo in the melancholy heart of the student, who, giving utterance aloud to certain thoughts suggested by the occasion, is again startled by the fowl's repetition of "Nevermore.
Page 200
Then consider the garden of "my own," so overgrown, entangled with roses and lilies, as to be "a little wilderness"--the fawn loving to be there, and there "only"--the maiden seeking it "where it _should_ lie"--and not being able to distinguish it from the flowers until "itself would rise"--the lying among the lilies "like a bank of lilies"--the loving to "fill itself with roses," "And its pure virgin limbs to fold In whitest sheets of lilies cold," and these things being its "chief" delights--and then the pre-eminent beauty and naturalness of the concluding lines, whose very hyperbole only renders them more true to nature when we consider the innocence, the artlessness, the enthusiasm, the passionate girl, and more passionate admiration of the bereaved child: "Had it lived long, it would have been Lilies without, roses within.