Valtameren salaisuus

By Edgar Allan Poe

Page 65

kärsinyt pistää siihen kättä. Peters virkkoi sanan
silloin tällöin enkä minä ymmärtänyt hänen haluttomuuttaan. Nu-Nu vain
hengitti.

_Maaliskuun 9 p:nä_. Tuhkamaista ainetta satoi nyt
taukoamatta suunnattomat määrät ylt'ympärillämme. Etelässä näkyvä
utuvuori oli valtavasti noussut taivaanrannalla ja alkoi käydä
selväpiirteisemmäksi. En osaa verrata sitä mihinkään muuhun kuin
rajattomaan putoukseen, joka äänettömänä vyöryy mereen jostain
äärettömästä ja kaukaisesta taivaan varustuksesta. Tämä
jättiläisesirippu ylettyi kautta koko eteläisen taivaanrannan. Siitä
ei kuulunut ääntäkään.

_Maaliskuun 21 p:nä_. Synkeä pimeys leijui nyt yllämme, mutta
valtameren maidonkarvaisista syvyyksistä nousi kirkas valonhohde
hiipien veneen partaille. Valkoinen tuhkamainen aine miltei hautasi
meidät ja kanootin, vaan suli pudotessaan mereen. Putouksen huippu
häipyi kokonaan hämärään ja etäisyyteen. Ilmeistä kuitenkin oli, että
lähenimme sitä hirvittävää vauhtia. Aika-ajoin siinä näkyi leveitä,
ammottavia, mutta vain hetkellisiä repeämiä, ja näistä repeämistä,
joissa häämötti sekasortoinen joukko liehuvia, utuisia kuvia, tuli
syöksyen valtavia, mutta äänettömiä tuulia, jotka myllersivät
syttyneen valtameren mennessään.

_Maaliskuun 22 p:nä_. Pimeä oli lisääntynyt ja sitä hälvensi vain
veden hohde, jota edessämme oleva valkea esirippu heijasti. Joukko
jättimäisiä kalpean-valkeita lintuja tuli nyt lakkaamatta lentäen
verhon takaa ja ne kirkuivat tuota ikuista _Tekeli-liä_ paetessaan
näköpiiristämme... Tämän jälkeen Nu-Nu liikahti veneen pohjalla, mutta
koskettaessamme häntä huomasimmekin hänen kuolleen. Ja nyt me
syöksyimme putouksen helmaan, jolloin kuilu aukeni meidät nielläkseen.
Mutta tiellemme kohosi käärinliinoihin verhottu ihmishaahmo, joka oli
kookkaampi kuin yksikään ihmisten lapsista: _Ja haahmon väri oli
valkea kuin puhtain lumi_...




Jälkihuomautus.


Päivän lehdet ovat jo tarkoin kertoneet yleisölle Mr. Pymin äskeisen
äkillisen ja surullisen kuoleman. Pelätty on, että ne muutamat jälellä
olevat luvut, joihin hänen kertomuksensa piti päättyä ja jotka hän
jätti tarkastettavakseen edellisten sivujen ollessa ladottuna, ovat
hukkuneet siinä tapaturmassa, jossa hän itsekin sai surmansa. Mutta
jos ne löydetään, niin ne tietenkin julkaistaan.

Ei ainoatakaan keinoa ole jätetty koettamatta vajauksen täyttämiseksi
tavalla tai toisella. Se mies, nimittäin hra Edgar Allan Poe, joka
varmaankin tietäisi tämän kertomuksen lopunkin, on kieltäytynyt sitä
ilmoittamasta, syistä, jotka johtuvat hänen käytettäväkseen
tarjottujen yksityiskohtain yleisestä epätarkkuudesta sekä siitä,
ettei hän usko kertomuksen viime tapahtumia aivan tosiksi. Peters,
jolta sopisi odottaa valaisevia tietoja, on vielä elossa ja asuu
Illinoisissa, mutta ei ole tätä nykyä tavattavissa. Hän saattaa toki
löytyä tuonnempana, jolloin hän epäilemättä on antava aineksia Mr.
Pymin kuvauksen päättämiseksi.

Noiden parin kolmen loppuluvun hukkuminen -- sillä jälellä oli enää
vain pari kolme -- on sitäkin valitettavampaa, kun ne epäilemättä
sisälsivät tietoja itse navasta tai ainakin sen läheisimmistä
seuduista. Sitäpaitsi Etelämeren matkalle parhaillaan varustautuva
hallituksen retkikunta olisi ennenpitkää joko vahvistanut tai kumonnut
tekijän näitä seutuja koskevat väitteet. Eräs kohta kertomuksessa
kaivannee hyvinkin muutamia huomautuksia; ja tämän liitteen
kirjoittaja olisi iloinen, jos hänen onnistuisi tehdä tässä julkaistut
varsin kummalliset kuvaukset jonkun verran uskottavammiksi. Viittaamme
Tsalalin saarelta löydettyihin kuiluihin.

Mr. Pym ei ole liittänyt kertomukseensa mitään selityksiä ja väittää
muka varmaksi asiaksi, että itäisimmän kuilun päästä löydetyt _pykälät
eivät olleet_ mitään kirjaimia, vaikka näennäisesti

Last Page Next Page

Text Comparison with The Bells, and Other Poems

Page 1
Hear the loud alarum bells-- Brazen bells! What a tale of terror, now, their turbulency tells! In the startled ear of night How they scream out their affright! Too much horrified to speak They can only shriek, shriek, Out of tune, In a clamorous appealing to the mercy of the fire, In a mad expostulation with the deaf and frantic fire, Leaping higher, higher, higher, With a desperate desire, And a resolute endeavour.
Page 2
Hear the tolling of the bells-- Iron bells! What a world of solemn thought their monody compels! In the silence of the night, How we shiver with affright At the melancholy menace of their tone! For every sound that floats From the rust within their throats .
Page 8
I sat engaged in guessing, but no syllable expressing To the fowl whose fiery eyes now burned into my bosom's core; This and more I sat divining, with my head at ease reclining On the cushion's velvet lining that the lamplight gloated o'er, But whose velvet violet lining with the lamplight gloating o'er, _She_ shall press, ah, nevermore! Then methought the air grew denser, perfumed from an unseen censer Swung by Seraphim whose footfalls tinkled on the tufted floor.
Page 10
Clad all in white, upon a violet bank I saw thee half-reclining; while the moon Fell on the upturn'd faces of the roses, And on thine own, upturn'd--alas, in sorrow! Was it not Fate,.
Page 11
They are my ministers--yet I their slave.
Page 12
There shrines and palaces and towers (Time-eaten towers that tremble not!) Resemble nothing that is ours.
Page 13
[Illustration: The City in the Sea] There open fanes and gaping graves Yawn level with the luminous waves; But not the riches there that lie In each idol's diamond eye-- Not the gaily-jewelled dead Tempt the waters from their bed; For no ripples curl, alas! Along that wilderness of glass-- No swellings tell that winds may be Upon some far-off happier sea-- No heavings hint that winds have been On seas less hideously serene.
Page 15
" In terror she spoke, letting sink her Wings until they trailed in the dust-- In agony sobbed, letting sink her Plumes till they trailed in the dust-- Till they sorrowfully trailed in the dust.
Page 17
In sunshine and in shadow, Had journeyed long, Singing a song, In search of Eldorado.
Page 20
erst it sham'd All other loveliness:--its honied dew (The fabled nectar that the heathen knew) Deliriously sweet, was dropp'd from Heaven.
Page 21
All Nature speaks, and ev'n ideal things Flap shadowy sounds from visionary wings-- But ah! not so when, thus, in realms on high The eternal voice of God is passing by, And the red winds are withering in the sky:-- "What tho' in worlds which sightless cycles run Linked to a little system, and one sun-- Where all my life is folly and the crowd Still think my terrors but the thunder cloud, The storm, the earthquake, and the ocean-wrath-- (Ah! will they cross me in my angrier path?) What tho' in world which hold a single sun The sands of Time grow dimmer as they run, Yet thine is my resplendency, so given To bear my secrets thro' the upper Heaven Leave tenantless thy crystal home, and fly, With all thy train, athwart the moony sky-- Apart--like fire-flies in the Sicilian night, And wing to other worlds another light! Divulge the secrets of thy embassy To the proud orbs that twinkle--and so be To ev'ry heart a barrier and a ban Lest the stars totter in the guilt of man!" Up rose the maiden in the yellow night, The single-moonèd eve!--on Earth we plight Our faith to one love--and one moon adore-- The birth-place of young Beauty had no more.
Page 25
"Ianthe, dearest, see--how dim that ray! How lovely 'tis to look so far away! She seem'd not thus upon that autumn eve I left her gorgeous halls--nor mourn'd to leave.
Page 26
And my lord he loves me well; But, when first he breathed his vow, I felt my.
Page 27
] Helen, thy beauty is to me Like those Nicean barks of yore, That gently, o'er a perfumed sea, The weary, wayworn wanderer bore To his own native shore.
Page 28
And, pride, what have I now with thee? Another brow may even inherit The venom thou hast pour'd on me-- Be still, my spirit! The happiest day--the happiest hour Mine eyes shall see--have ever seen, The brightest glance of pride and power, I feel--have been: But were that hope of pride and power Now offer'd, with the pain Even _then_ I felt--that brightest hour I would not live again: For on its wing was dark alloy, And, as it flutter'd--fell An essence--powerful to destroy A soul that knew it well.
Page 31
Therefore thou art not wrong, Israfeli, who despisest An unimpassioned song; To thee the laurels belong, Best bard, because the wisest! Merrily live, and long! [Illustration: Israfel] The ecstasies above With thy burning measures suit-- Thy grief, thy joy, thy hate, thy love, With the fervour of thy lute-- Well may the stars be mute! Yes, Heaven is thine; but this Is a world of sweets and sours; Our flowers are merely--flowers, And the shadow of thy perfect bliss Is the sunshine of ours.
Page 32
In the morning they arise, And their moony covering Is soaring in the skies, With the tempests as they toss, Like-almost anything-- Or a yellow Albatross.
Page 34
Sadly, I know I am shorn of my strength, And no muscle I move As I lie at full length-- But no matter!--I feel I am better at length.
Page 36
Of Earth may shrive me of the sin Unearthly pride hath revell'd in-- I have no time to dote or dream: You call it hope--that fire of fire! It is but agony of desire: If I _can_ hope--O God! I can-- Its fount is holier--more divine-- I would not call thee fool, old man, But such is not a gift of thine.
Page 39
I pass'd from out its mossy door, And, tho' my tread was soft and low, A voice came from the threshold stone Of one whom I had earlier known-- O, I defy thee, Hell, to show On beds of fire that burn below, A humbler heart--a deeper woe.