Valtameren salaisuus

By Edgar Allan Poe

Page 57

rinnettä, mutta emme tavanneet mitään
muuta syötäväksi kelpaavaa. Kokosimme senvuoksi aikamoiset
sylyykset kuivia puita ja palasimme nähtyämme parisen suurta
alkuasukasjoukkuetta taivaltamassa kyläänsä. Heillä oli isot
kantamukset laivasta ryöstettyä tavaraa ja me pelkäsimme heidän
huomaavan meidät kulkiessaan törmän alitse.

Lähin huolemme oli nyt tehdä piilopaikkamme mahdollisimman
turvalliseksi ja niinpä asettelimme vesoja sen aukon päälle, josta
olimme nähneet sinistä taivasta, päästyämme pengermälle kuilusta.
Jätimme vain siksi suuren reiän, että näimme siitä merenlahdelle
kenenkään huomaamatta alhaalta. Tämän tehtyämme saatoimme olla
mielissämme asemamme turvallisuudesta, sillä olimme nyt varmassa
piilossa niin kauan kuin vain pysyimme rotkossa emmekä uskaltautuneet
kallioille.

Villit olivat jo tehneet täydellisen hylyn laivasta. Hetkisen kuluttua
näimme savun suunnattomina kiemuroina nousevan isostaluukusta, ja pian
sen jälkeen loimuavien liekkien hulmahtavan keulakannelta. Köysistö,
mastot ja purjeiden rippeet syttyivät samassa ja tuli levisi nopeasti.
Mutta aika joukko villejä oli yhä laivan ympärillä vasaroiden isoilla
kivillä, kirveillä ja kanuunankuulilla nauloja ja muita kupari- ja
rautaosia. Ranta-aukealla, kanooteissa ja lautoilla, aivan kuunarin
lähistössä, oli kaikkiaan ainakin kymmenentuhatta alkuasukasta, paitsi
niitä parvia, jotka saalistaakkoineen taivalsivat sisämaahan ja
lähisaarille.

Odotimme nyt mullistusta emmekä siinä pettyneetkään. Kaikkein ensiksi
tuli ankara sysäys, jonka tunsimme selvään piilopaikkaamme asti,
ikäänkuin olisimme saaneet lievän sähkötärähdyksen, mutta mitään
näkyviä räjähdyksen merkkejä ei seurannut. Villit olivat silmin
nähtävästi ällistyneet ja keskeyttivät hetkeksi työnsä ja
rääkymisensä. He olivat juuri alkamaisillaan uudestaan, kun äkkiä
tuprahti sakea savupilvi, joka muistutti mustaa ja sankkaa
ukkospilveä; laivan sisuksesta syöksähti pitkä kirkas tulivirta
näköjään neljännespeninkulman korkeuteen; sitten liekit, äkkiä
ympyränmuotoisesti laajenivat ja yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä
koko ilmakehän täytti puun ja metallin kappaleet ja ihmisen jäsenet
hurjana sekasortona; lopuksi tuli täydellä raivollaan tärähdys, joka
paiskasi meidät rajusti maahan, kaiun kahdesti kertoessa kallioissa
melskeen ja häviön sekä pienimpäin pirstaleiden sataessa raekuurona
ylt'ympärillämme.

Villejä kohdannut tuho oli suurempi kuin olimme osanneet aavistaakaan
ja he olivat nyt saaneet niittää mitä olivat kylväneet. Ehkä tuhat
suistui räjähdyksessä surman suuhun ja ainakin yhtä monta oli
toivottomasti silpoutunut. Koko lahden pinta oli sananmukaisesti
noiden suonenvetoisesti sätkyttelevien ja uppoavien heittiöiden
peitossa; rannalla taas asiat olivat vielä hullummin. Äkkiarvaamaton
täydellinen tuho oli kokonaan musertanut villit, niin etteivät he
yrittäneetkään auttaa toisiaan. Vihdoin huomasimme heissä jyrkän
muutoksen. Täydellisestä huumaustilasta he yhtäkkiä heräsivät
rajuimpaan kiihkoon ja rupesivat hurjasti juoksentelemaan, syöksyen
erääseen kohtaan ranta-aukealla ja karaten taas takaisin samalla
huutaen kohti kurkkua kauhun, raivon ja kiihkeän uteliaisuuden
omituisesti ilmehtiessä kasvoillaan: _Tekeli-li! Tekeli-li!_

Kohta sen jälkeen näimme suuren joukon lähtevän vuoristoon, mistä he
palasivat vähän ajan kuluttua kantaen paaluja. Nämä he veivät
tiheimpään väentungokseen, joka nyt hajosi, niin että näimme koko tuon
hälinän syyn. Havaitsimme valkean möhkäleen viruvan maassa, mutta emme
heti erottaneet mikä se oli. Viimein näimme, että se oli sen
kummallisen punahampaisen ja -kynsisen eläimen raato, jonka kuunari
oli korjannut merestä tammikuun kahdeksantenatoista päivänä. Kapteeni
Guy oli säilyttänyt ruumiin täyttääkseen nahan ja viedäkseen sen
Englantiin. Muistan hänen antaneen siitä joitakin määräyksiä juuri
ennen saarelle tuloamme

Last Page Next Page

Text Comparison with Histoires grotesques et sérieuses

Page 23
Il sait que _lui_, il va rarement à une douzaine de bornes au delà de son propre bureau sans être reconnu et accosté.
Page 24
Dans ce cas, s'il est accordé que les relations personnelles soient égales, les chances aussi seront égales pour qu'ils rencontrent un nombre égal de connaissances.
Page 26
Au bout d'une semaine, il mit sous mes yeux les extraits suivants: «Il y a trois ans et demi environ, une émotion.
Page 32
La soie de l'ombrelle était solide; mais les branches en avaient été refermées; la partie supérieure, là où l'étoffe était double et rempliée, étant toute _moisie_ et pourrie par l'humidité, se déchira aussitôt qu'on l'ouvrit.
Page 36
La présence d'une bande? Mais ne prouvent-elles pas plutôt l'absence d'une bande? Quelle espèce de _lutte_,--quelle lutte assez violente et assez longue pour laisser des traces dans tous les sens,--pouvons-nous imaginer entre une faible fille sans défense et la bande de brigands qu'on suppose? Quelques rudes bras l'empoignant silencieusement, c'en était fait d'elle.
Page 43
Il n'y a dans mon cœur aucune foi au surnaturel.
Page 47
Le page relevait le marchepied, fermait la portière et reprenait sa place; le cocher fouettait ses chevaux, et le carrosse retournait vers sa position première.
Page 52
Une petite éminence, de huit pouces de carré environ, également recouverte d'une étoffe sombre, s'élève de la base du compartiment près du coin le plus reculé, à la gauche du spectateur.
Page 62
Et quel moyen plus simple, plus efficace peut-il y avoir, pour impressionner les spectateurs dans le sens désiré, qu'une déclaration positive et explicite à cet effet? D'autre part, quel moyen plus simple, plus efficace pour détruire la confiance du spectateur dans _l'Automate_ pris comme pure machine, que de refuser cette déclaration explicite? Or, nous sommes naturellement portés à raisonner ainsi:--Il est de l'intérêt de Maelzel de présenter la chose comme une pure machine;--il se refuse à le faire, directement du moins, par la parole; mais il ne se fait pas scrupule et il est évidemment soigneux de le persuader indirectement par ses actions; si la chose était vraiment telle qu'il cherche à l'exprimer par ses actions, il se servirait très-volontiers du témoignage plus direct des paroles;--la conclusion, c'est que la conscience qu'il a que la chose n'est pas une pure machine est la raison de son silence;--ses actions ne peuvent pas le compromettre ni le convaincre d'une fausseté évidente;--ce que ses paroles pourraient faire.
Page 80
Il ne vaut bas poire zeg gomme za; il vaut medre te l'eau tans fodre phin.
Page 81
Il était cinq heures et demie; je pouvais aisément me rendre au bureau d'assurances en cinq minutes, et ma sieste habituelle n'avait jamais dépassé vingt-cinq minutes.
Page 91
Et puis, j'avais trop voyagé pour n'être pas un parfait adepte du _nil admirari_; aussi je pris très-tranquillement place à la droite de mon amphitryon, et, doué d'un excellent appétit, je fis.
Page 94
Il persécutait sans cesse le cuisinier pour se faire mettre en pâtés, chose à laquelle le cuisinier se refusait avec indignation.
Page 101
[1] A propos du veau _à la Sainte-Menehould, de la sauce veloutée, de la vieille cour_, etc.
Page 102
Je l'emploie comme synonyme de bonheur.
Page 103
Sa femme était la plus délicieuse et la plus dévouée des femmes.
Page 115
Cependant, en arrivant auprès, son caractère d'abîme s'évanouit; une autre voie d'écoulement de la baie se laisse voir à gauche, et le mur continue aussi à courir dans cette direction, longeant toujours le cours du ruisseau.
Page 119
Il se trouvait placé vers le nord-ouest, là où le soleil couchant, comme je l'ai expliqué, se frayait une voie dans l'amphithéâtre, par une brusque tranchée ouverte dans le rempart de granit; cette fissure pouvait avoir dix yards de large dans sa plus grande largeur, aussi loin du moins que l'œil y pouvait pénétrer.
Page 136
» Et alors j'ouvris la porte toute grande;--les ténèbres, et rien de plus! Scrutant profondément ces ténèbres, je me tins longtemps plein d'étonnement, de crainte, de doute, rêvant des rêves qu'aucun mortel n'a jamais osé rêver; mais le silence ne fut pas troublé, et l'immobilité ne donna aucun signe, et le seul mot proféré fut un nom chuchoté: «Lénore!»--C'était moi qui le chuchotais, et un écho à son tour murmura ce mot: «Lénore!»--Purement cela, et rien de plus.
Page 144
Ayant arrêté dans mon esprit qu'il y aurait un refrain, la division du poëme en stances apparaissait comme un corollaire nécessaire, le refrain formant la conclusion de chaque stance.