Valtameren salaisuus

By Edgar Allan Poe

Page 53

yllämme
riippuvan äkkijyrkänteen merkillisiä kerrostumia. Pehmeässä kalliossa
oleva halkeama herätti huomiotamme. Se oli siksi leveä, että mies
mahtui sinne jotenkin helposti, ja ulottui noin kahdeksantoista tai
kaksikymmentä jalkaa suoraan vuoren sisään sitten kääntyen vasemmalle.
Aukon korkeus oli, mikäli pääsolaan näkyi, ehkä kuusitoista tai
seitsemäntoista jalkaa. Repeämissä kasvoi parisen vaivaispensasta ja
niissä jonkinlaisia pähkinöitä, joita hieman uteliaana tungin
reippaasti tarkastamaan, kiskaisten viisi kuusi kouraani ja sitten
kiiruusti peräytyen. Kääntyessäni huomasin Petersin ja Allenin
seuranneen minua. Pyysin heitä menemään takaisin, kun tilaa ei ollut
kahdelle, ja lupasin tuoda heille pähkinöitä. He kääntyivätkin ja
kömpivät juuri takaisin, Allen lähellä onkalon suuta, kun äkkiä tunsin
täräyksen, jommoista en elämässäni ollut tuntenut ja joka herätti
minussa sen epämääräisen käsityksen, jos nimittäin mitään
ajattelinkaan, että vankan maapallomme kaikki perustukset yhtäkkiä
hajosivat ja että yleisen häviön päivä oli tullut.




XVIII.

Miten Dirk Peters ja minä pelastuimme.


Niin pian kuin selvisin sekavista aistimuksistani, huomasin miltei
tukehtuneena ryömiväni synkimmässä pimeydessä pehmeän mullan seassa,
jota raskaasti putoili joka suunnalta päälleni, uhaten haudata minut
kokonaan. Hirmuisesti säikähtyneenä ponnistelin päästäkseni jaloilleni
ja vihdoin onnistuinkin. Sitten pysyin hievahtamatta muutaman
hetkisen, kokien käsittää mitä oli tapahtunut ja missä olin. Pian sen
jälkeen kuulin syvän voihkauksen aivan korvani juuressa ja sitten
Petersin tukehtuneen äänen kutsuvan minua Jumalan nimessä apuun.
Kömmin parisen askelta eteenpäin, ja kaaduin suoraan kumppanini
niskaan. Pian huomasin hänen hautautuneen vyötäisiään myöten pehmeään
multaläjään ja epätoivoisesti ponnistelevan vapautuakseen sen
puristuksesta. Raastoin kaikin voimin maata hänen ympäriltään ja
onnistuin viimein vetämään hänet ylös.

Niin pian kuin olimme kylliksi tointuneet pelästyksestämme ja
hämmästyksestämme kyetäksemme järkevästi keskustelemaan, tulimme
molemmat siihen päätökseen, että sen onkalon seinät, johon olimme
uskaltautuneet, olivat joko omasta painostaan tahi ehkä jonkun
luonnonmullistuksen johdosta luhistuneet ja että me niinmuodoin olimme
elävältä haudattuja. Kauaksi aikaa antauduimme velttoina niin kiihkeän
tuskan ja epätoivon valtaan, että sen voivat oikein käsittää vain ne,
jotka ovat olleet samanlaisessa asemassa.

Vihdoin Peters ehdotti, että koettaisimme päästä täysin selville
onnettomuutemme koko laajuudesta ja tunnustelisimme vankilaamme; sillä
mahdotonta ei ollut, hän huomautti, että voisimme pelastua jostain
aukosta. Tartuin halukkaasti tähän toivon häiveeseen ja pakottaen
itseni ponnistuksiin yritin raivata tietä pehmeässä mullassa. Tuskin
olin päässyt askeltakaan eteenpäin ennenkuin huomasin valon
pilkahduksen, ja tulin vakuutetuksi siitä, ettemme ainakaan heti
menehtyisi ilman puutteeseen. Rohkaisimme nyt hieman mieltämme ja
kehoitimme toinen toistamme toivomaan parasta. Kiivettyämme
nelinkontin someroläjän yli, joka esti meitä pääsemästä etemmäs valoon
päin, oli meidän helpompi kulkea emmekä myöskään enää tunteneet
sellaista tukehduttavaa ahdistusta rinnassamme, joka oli meitä äsken
kiduttanut. Pian ympäröivät esineet rupesivat häämöttämään silmissämme
ja me huomasimme olevamme lähellä sitä paikkaa, missä suoraan kulkenut
onkalo kääntyi vasemmalle. Vielä vähän ponnisteltuamme saavuimme sinne
ja silloin sanomattomaksi iloksemme näimme pitkän uurroksen eli
repeämän, joka ulottui äärettömän matkan ylöspäin, yleensä noin
viidenkymmenenviiden asteen kulmaisena, joskus paljoa jyrkempänäkin.
Emme erottaneet aukon toista päätä, mutta kun sieltä tuli paljon
valoa, emme epäilleet löytävämme sen huipulta

Last Page Next Page

Text Comparison with The Works of Edgar Allan Poe — Volume 5

Page 13
Still, it is by no means so large or so distant as you imagined it,--for the fact is that, as it wriggles its way up this thread, which some spider has wrought along the window-sash, I find it to be about the sixteenth of an inch in its extreme length, and also about the sixteenth of an inch distant from the pupil of my eye.
Page 38
The truth is, he had been deprived of his head, which after a close search I could not find anywhere; so I determined to take him home and send for the homoeopathists.
Page 40
Shuttleworthy seldom, if ever, visited "Old Charley," and never was known to take a meal in his house, still this did not prevent the two friends from being exceedingly intimate, as I have just observed; for "Old Charley" never let a day pass without stepping in three or four times to see how his neighbour came on, and very often he would stay to breakfast or tea, and almost always to dinner, and then the amount of wine that was made way with by the two cronies at a sitting, it would really be a difficult thing to ascertain.
Page 51
G.
Page 81
The Doctor repeated his remarks, but it was only after much additional explanation that the foreigner could be made to comprehend them.
Page 102
Sisterly, brotherly, Fatherly, motherly, Feelings had changed: Love, by harsh evidence, Thrown from its eminence; Even God's providence Seeming estranged.
Page 106
Let me conclude by--the recitation of yet another brief poem--one very different in character from any that I have before quoted.
Page 109
Something more of this will be found in Corbet's "Farewell to the Fairies!" We copy a portion of Marvell's "Maiden lamenting for her Fawn," which we prefer-not only as a specimen of the elder poets, but in itself as a beautiful poem, abounding in pathos, exquisitely delicate imagination and truthfulness-to anything of its species: "It is a wondrous thing how fleet 'Twas on those little silver feet, With what a pretty.
Page 110
I have a garden of my own, But so with roses overgrown, And lilies, that you would it guess To be a little wilderness; And all the spring-time of the year It only loved to be there.
Page 119
Oh, the bells, bells, bells! What a tale their terror tells Of Despair! How they clang, and clash, and roar! What a horror they outpour On the bosom of the palpitating air! Yet the ear, it fully knows, By the twanging And the clanging, .
Page 124
And star-dials pointed to morn-- As the star-dials hinted of morn-- At the end of our path a liquescent And nebulous lustre was born, Out of which a miraculous crescent Arose with a duplicate horn-- Astarte's bediamonded crescent, Distinct with its duplicate horn.
Page 150
" He is the corporate Silence: dread him.
Page 151
DREAM-LAND BY a route obscure and lonely, Haunted by ill angels only, Where an Eidolon, named NIGHT, On a black throne reigns upright, I have reached these lands but newly From an ultimate dim Thule-- From a wild weird clime that lieth, sublime, Out of SPACE--out of TIME.
Page 169
Before those whom thou lovest- Before all Rome I'll taunt thee,.
Page 173
I say established; for it is with literature as with law or empire-an established name is an estate in tenure, or a throne in possession.
Page 176
_Tantaene animis? _Can great minds descend to such absurdity? But worse still: that he may bear down every argument in favor of these poems, he triumphantly drags forward a passage, in his abomination with which he expects the reader to sympathize.
Page 184
--Rev.
Page 190
Within the centre of that hall to breathe She paus'd and panted, Zanthe! all beneath, The fairy light that kiss'd her golden hair And long'd to rest, yet could but sparkle there! ***Young flowers were whispering in melody To happy flowers that night--and tree to tree; Fountains were gushing music as they fell In many a star-lit grove, or moon-lit dell; Yet silence came upon material things-- .
Page 191
*** Fairies use flowers for their charactery.
Page 225
Liberty has been taken to replace the book version with an earlier, perhaps more original manuscript version--Ed} TO ISADORE I BENEATH the vine-clad eaves, Whose shadows fall before .