Valtameren salaisuus

By Edgar Allan Poe

Page 50

ollut mahdoton käyttää aseitamme, saatikka
nousta jaloillemme. Tungosta ei ollut ainoastaan teltassa, vaan
ulkopuolellakin, missä varmaankin oli joka henki saarelta, ja vain
Too-witin lakkaamattomat kehoitukset ja karjahdukset estivät joukon
survomasta meitä kuoliaaksi. Turvamme oli etupäässä siinä, että
Too-wit itse oli joukossamme ja me päätimme uskollisesti pysytellä
hänen vieressään selviytyäksemme pulmasta ja pannaksemme hänet
päiviltä samassa kuin huomaisimme vihamielisiä aikeita.

Melkoisella vaivalla saatiin rauha jotenkuten palautetuksi ja
päällikkö piti meille pitkän puheen, joka muuten paljon muistutti
kanoottipuhetta, paitsi että _Anamoo-moo_ta hoettiin nyt hieman
pontevammin kuin _Lama-Lamaa_. Me kuuntelimme vaiti tätä sanahelinää
ja sen loputtua kapteeni Guy vastasi puheeseen vakuuttamalla
päällikölle ikuista ystävyyttään ja hyväntahtoisuuttaan ja lopetti
sanottavansa lahjoittamalla hänelle useita sinisiä helminauhoja ja
veitsen. Edellisille valtias suureksi hämmästykseksemme nyrpisti
nenäänsä hieman ylenkatseellisesti; mutta veitsi tuotti hänelle
rajatonta mielihyvää ja hän käski heti tuomaan esille päivällisen.
Tämä ojennettiin telttaan läsnäolijain päitten yli ja ruokalajina oli
jonkun tuntemattoman eläimen värähtelevät sisälmykset, arvatenkin
samanlaisen hoikkajalkaisen sian, joita olimme huomanneet kylää
lähestyessämme. Nähdessään meidän olevan ymmällä siitä, miten ryhtyä
asiaan, hän tahtoi antaa meille hyvän esimerkin ja alkoi kyynärä
kyynärältä ahmia houkuttelevaa ruokaa, kunnes emme mitenkään kestäneet
kauempaa, vaan vatsamme ilmaisi niin pelottavia kapinan oireita, että
hänen majesteettinsa hämmästyi melkein yhtä suunnattomasti kuin
peileihin katsahtaessaan. Olipa miten oli, me kieltäydyimme
nauttimasta tarjottuja herkkuja ja koetimme selittää, ettei ruoka nyt
maistunut meille vähääkään, kun juuri olimme syöneet aamiaista.

Kun valtias oli lopettanut ateriansa, alotimme jonkinlaisen
ristikuulustelun mielestämme mitä nerokkaimmalla tavalla saadaksemme
tietää, mitkä olivat maan päätuotteita ja voisimmeko käyttää niitä
hyväksemme. Viimein hän näytti saavan hieman vihiä tarkoituksestamme
ja tarjoutui saattamaan meitä erääseen paikkaan rannikolle, missä hän
vakuutti olevan runsaat määrät _biche-de-mer_-nilviäisiä -- tällöin
näyttäen yhtä sellaista eläintä. Olimme iloissamme, kun näin
odottamattoman pian pääsimme väentungoksesta ja ilmaisimme halumme
lähteä. Jätimme nyt teltan ja koko kylän väen saattamana seurasimme
päällikköä saaren kaakkoispäähän melkoisen lähelle sitä lahtea, missä
laivamme oli ankkurissa. Odotimme täällä tunnin verran, kunnes
muutamat villit kerkesivät rannikon ympäri tuoda meille neljä
kanoottia. Kun koko seurueemme sitten oli astunut yhteen kanoottiin,
melottiin meitä ennen mainitun riutan ja toisen vielä ulompana olevan
reunaa pitkin ja siellä näimme sellaisen joukon nilviäisiä, etteivät
vanhimmatkaan merimiehemme olleet moista nähneet niissä
pohjoisemmissakaan saaristoissa, jotka ovat kuuluisia tästä
kauppatavarasta. Viivyimme riuttain lähellä vain täysin
varmistaaksemme siitä, että tarvittaessa helposti voisimme lastata
toistakymmentä alusta nilviäisillä; sen jälkeen meidät soudettiin
kuunarille ja me erosimme Too-witista, saatuamme häneltä lupauksen,
että hän toisi meille vuorokauden kuluessa niin monta sotka-sorsaa ja
Gallipago-kilpikonnaa kuin kanootteihin mahtuisi. Koko seikkailun
kestäessä emme nähneet alkuasukasten käytöksessä mitään, mikä olisi
ollut omiaan herättämään epäluuloa, lukuunottamatta vain sitä
järjestelmällisyyttä, millä heidän seurueensa kasvoi matkalla
kuunarilta kylään.




XVII.

Villien petollisuus. -- Tuhomme. -- Ihmeellinen pelastus.


Päällikkö piti sanansa ja me olimme pian varustautuneet runsailla
muonavaroilla. Kilpikonnat olivat parhainta laatua ja sorsat
mainiompia kuin parhain metsänriistamme, erinomaisen mureita, mehuisia
ja maukkaita. Ja selitettyämme toivomuksemme villit

Last Page Next Page

Text Comparison with The Raven Illustrated

Page 0
[Illustration: 0013] THE RAVEN |ONCE upon a midnight dreary, While I pondered, weak and weary, Over many a quaint and curious Volume of forgotten lore-- While I nodded, nearly napping, Suddenly there came a tapping, As of some one gently rapping, Rapping at my chamber door.
Page 1
curtain Thrilled me--filled me with fantastic Terrors never felt before; So that now, to still the beating Of my heart, I stood repeating, "'Tis some visitor entreating Entrance at my chamber door-- Some late visitor entreating Entrance at my chamber door; This it is and nothing more.
Page 2
wide the door: Darkness there and nothing more.
Page 3
" .
Page 4
" [Illustration: 0024] But the Raven, sitting lonely On that placid bust, spoke only That one word, as if his soul in That one word he did outpour.
Page 5
" This I sat engaged in guessing, But no syllable expressing To the fowl whose fiery eyes now Burned into my bosom's core; This and more I sat divining, With my head at ease reclining On the cushion's velvet lining That the lamplight gloated o'er, But.
Page 6
whose velvet violet lining, With the lamplight gloating o'er, _She_ shall press, ah, nevermore! [Illustration: 0026] [Illustration: 0027] Then methought the air grew denser, Perfumed from an unseen censer Swung by angels whose faint footfalls Tinkled on the tufted floor.
Page 7
" Quoth the Raven, " Nevermore.
Page 8
And the lamplight o'er him streaming Throws his shadow on the floor, And my soul from out that shadow That lies floating on the floor Shall be lifted--nevermore! [Illustration: 0035].