Valtameren salaisuus

By Edgar Allan Poe

Page 46

nuuski joka kolkan,
kiipeili köysistössä ja oli kuin kotonaan, tutkien joka kapinetta
perin uteliaasti.

Aivan ilmeistä oli, etteivät he koskaan ennen olleet nähneet valkeaa
ihmistä ja he näkyivät aivan kammoksuvan ihoamme. He luulivat _Janea_
eläväksi olennoksi ja varoivat loukkaamasta sitä keihäittensä kärjillä
pitäen ne visusti ilmassa. Väkeämme huvitti kovin Too-witin
käyttäytyminen. Kokki pilkkoi puita keittiön lähellä ja löi vahingossa
kirveellä melkoisen kolon kanteen. Tällöin päällikkö heti juoksi kokin
luo, sysäsi hänet tylysti syrjään ja rupesi puoleksi vikisemään,
puoleksi ulvomaan, näin osoittaen syvää sääliä kuunarin kärsimyksille,
taputteli ja silitteli sitten koloa kädellään ja huuhteli sitä
merivedellä, jota kaatoi lähellä olevasta sankosta. Tällaista
tietämättömyyttä emme olleet osanneet odottaa ja minä puolestani en
ainakaan voinut olla pitämättä sitä hieman teeskenneltynä.

Kun vierailijat olivat tyydyttäneet uteliaisuutensa mikäli voivat
kannella, päästettiin heidät laivan alaosiin, jolloin heidän
hämmästyksensä kasvoi määrättömiin. Heidän ihmettelynsä näkyi nyt
olevan liian suuri sanoilla ilmaistavaksi, sillä he kuljeskelivat
yltympäri äänettöminä ja vain heikot huudahdukset häiritsivät
hiljaisuutta. Aseet tuottivat heille paljon päänvaivaa ja heidän
sallittiin käsitellä ja tarkastella niitä mielin määrin. En usko
heillä olleen vähintäkään aavistusta niiden todellisesta
tarkoituksesta, vaan pikemmin he luulivat niitä jumaliksi nähdessään
kuinka huolellisesti me niitä pitelimme ja miten tarkkaavaisesti
seurasimme heidän liikkeitään, kun he niitä käsittelivät. Isoja
tykkejä katsellessa heidän ihmettelynsä kasvoi kaksinkertaiseksi. He
lähestyivät niitä kaikilla mitä syvimmän kunnioituksen ja pelon
osoituksilla, mutta eivät ruvenneet niitä tarkoin tutkimaan.
Kajuutassa oli kaksi suurta peiliä ja sielläpä heidän hämmästyksensä
nousi huippuunsa. Too-wit lähestyi niitä ensiksi ja hän oli jo
keskellä kajuuttaa päin toiseen ja selin toiseen ennenkuin ne kunnolla
huomasi. Kun villi oli nostanut silmänsä ja nähnyt oman itsensä
peilistä, luulin hänen tulevan hulluksi, mutta kun hän sitten näki
itsensä vastakkaisella taholla, pelkäsin hänen kuolevan siihen
paikkaan. Eivät mitkään houkuttelut saaneet häntä uudestaan katsomaan
peiliin, vaan hän heittäytyi lattialle, peitti kasvot käsiinsä ja jäi
siihen, kunnes meidän täytyi laahata hänet kannelle.

Kaikki villit pääsivät tällä tavoin laivalle, kaksikymmentä kerrallaan
ja Too-wit sai olla siellä koko ajan. Emme huomanneet heissä mitään
varastelemisen halua emmekä kaivanneet yhtään kapinetta heidän
lähdettyään. Koko vierailunsa aikana he esiintyivät perin
ystävällisesti. Heidän käytöksessään oli kumminkin sellaista, jota
emme mitenkään voineet ymmärtää; esimerkiksi emme saaneet heitä
tulemaan sellaisten viattomain esineiden kuin kuunarin purjeiden,
munan, avaimen, kirjan tai jauhosäkin lähelle. Koetimme ottaa selkoa,
oliko heillä mitään kauppatavaraksi kelpaavaa, mutta töintuskin saimme
sen heille selitetyksi. Pääsimme sentään selville siitä merkillisestä
seikasta, että saarilla oli kosolta isoja Gallipago-kilpikonnia, ja
yhden sellaisen näimme Too-witin kanootissa. Näimme myöskin muutamia
_biche de mer_-nimisiä nilviäisiä eräällä villillä, joka ahmi niitä
sinään.

Nämä tavallisuudesta poikkeavat seikat, sillä näitä eläimiä ei tavata
tällä leveysasteella, herättivät kapteeni Guyssä halun kauttaaltaan
tutkia maata tuottavan yrityksen toivossa. Minä puolestani, niin
halukas kuin olinkin tietämään hiukan enemmän näistä saarista, halusin
vielä hartaammin matkan jatkamista viipymättä etelään. Meillä oli nyt
kaunis ilma, mutta tietoa ei ollut,

Last Page Next Page

Text Comparison with The Bells, and Other Poems

Page 0
Hear the sledges with the bells-- Silver bells! What a world of merriment their melody foretells! How they tinkle, tinkle, tinkle, In the icy air of night! While the stars, that oversprinkle All the heavens, seem to twinkle With a crystalline delight; Keeping time, time, time, In a sort if Runic rhyme, To the tintinabulation that so musically wells From the bells, bells, bells, bells, Bells, bells, bells,-- From the jingling and the tinkling of the bells.
Page 1
Hear the loud alarum bells-- Brazen bells! What a tale of terror, now, their turbulency tells! In the startled ear of night How they scream out their affright! Too much horrified to speak They can only shriek, shriek, Out of tune, In a clamorous appealing to the mercy of the fire, In a mad expostulation with the deaf and frantic fire, Leaping higher, higher, higher, With a desperate desire, And a resolute endeavour.
Page 2
Oh, the bells, bells, bells! What a tale their terror tells Of Despair! How they clang, and clash, and roar! What a horror they outpour On the bosom of the palpitating air! Yet the ear it fully knows, By the twanging, And the clanging, How the danger ebbs and flows: Yet the ear distinctly tells, In the jangling, And the wrangling, How the danger sinks and swells, By the sinking or the swelling in the anger of the bells-- Of the bells-- Of the bells, bells, bells, bells, Bells, bells, bells-- In the clamour and the clangour of the bells! IV.
Page 3
Is a groan.
Page 6
" Ah, distinctly I remember it was in the bleak December, And each separate dying ember wrought its ghost upon the floor.
Page 7
" But the Raven still beguiling all my fancy into smiling, Straight I wheeled a cushioned seat in front of bird, and bust and door; Then upon the velvet sinking, I betook myself to linking Fancy unto fancy, thinking what this ominous bird of yore-- What this grim, ungainly, ghastly, gaunt and ominous bird of yore Meant in croaking "Nevermore.
Page 8
"Wretch," I cried, "thy God hath lent thee--by these angels he hath sent thee Respite--respite and nepenthe, from thy memories of Lenore! Quaff, oh quaff this kind nepenthe and forget this lost Lenore!" Quoth the Raven, "Nevermore.
Page 11
I paused--I looked-- And in an instant all things disappeared.
Page 13
[Illustration: The City in the Sea] There open fanes and gaping graves Yawn level with the luminous waves; But not the riches there that lie In each idol's diamond eye-- Not the gaily-jewelled dead Tempt the waters from their bed; For no ripples curl, alas! Along that wilderness of glass-- No swellings tell that winds may be Upon some far-off happier sea-- No heavings hint that winds have been On seas less hideously serene.
Page 15
" Thus I pacified Psyche and kissed her, And tempted her out of her gloom-- And conquered her scruples and gloom; And we passed to the end of the vista, .
Page 16
And when an hour with calmer wings Its down upon my spirit flings-- That little time with lyre and rhyme To while away--forbidden things! My heart would feel to be a crime Unless it trembled with the strings.
Page 17
And, as his strength Failed him at length, He met a pilgrim shadow-- "Shadow," said he, "Where can it be-- This land of Eldorado?" [Illustration: Eldorado] "Over the Mountains Of the Moon, Down the Valley of the Shadow, Ride, boldly ride," The shade replied-- "If you seek for Eldorado!" _TO M----_ O! I care not that my earthly lot Hath little of Earth in it, That years of love have been forgot In the fever of a minute: I heed not that the desolate Are happier, sweet, than I, But that you meddle with my fate Who am a passer by.
Page 18
----_ [Mrs.
Page 19
Rich clouds, for canopies, about her curled-- Fit emblems of the model of her world-- Seen but in beauty--not impeding sight Of other beauty glittering thro' the light-- A wreath that twined each starry form around, And all the opal'd air in colour bound.
Page 20
And fell on gardens of the unforgiven In Trebizond--and on a sunny flower So like its own above that, to this hour, It still remaineth, torturing the bee With madness, and unwonted reverie: In Heaven, and all its environs, the leaf And blossom of the fairy plant in grief Disconsolate linger--grief that hangs her head, Repenting follies that full long have fled, Heaving her white breast to the balmy air, Like guilty beauty, chasten'd and more fair: Nyctanthes too, as sacred as the light She fears to perfume, perfuming the night: And Clytia, pondering between many a sun, While pettish tears adown her petals run: And that aspiring flower that sprang on Earth, And died, ere scarce exalted into birth, Bursting its odorous heart in spirit to wing Its way to Heaven, from garden of a king: And Valisnerian lotus, thither flown From struggling with the waters of the Rhone: And thy most lovely purple perfume, Zante! Isola d'oro!--Fior di Levante! And the Nelumbo bud that floats for ever With Indian Cupid down the holy river-- Fair flowers, and fairy! to whose care is given To bear the Goddess' song, in odours, up to Heaven "Spirit! thou dwellest where, In the deep sky, The terrible and fair, In beauty vie! Beyond the line of blue-- The boundary of the star Which turneth at the view Of thy barrier and thy bar-- Of the barrier overgone By the comets who were cast From their pride and from their throne To be drudges till the last-- To be carriers of fire (The red fire of their heart) With speed that may not tire And with pain that shall not part-- Who livest--_that_ we know-- In Eternity--we feel-- But the shadow of whose brow What spirit shall reveal? Tho' the beings whom thy Nesace, Thy messenger hath known Have dream'd for thy Infinity A model of.
Page 22
Young flowers were whispering in melody To happy flowers that night--and tree to tree; Fountains were.
Page 25
light That fell, refracted, thro' thy bounds, afar, O Death! from eye of God upon that star: Sweet was that error--sweeter still that death-- Sweet was that error--even with _us_ the breath Of Science dims the mirror of our joy-- To them 'twere the Simoom, and would destroy-- For what (to them) availeth it to know That Truth is Falsehood--or that Bliss is Woe? Sweet was their death--with them to die was rife With the last ecstasy of satiate life-- Beyond that death no immortality-- But sleep that pondereth and is not "to be"-- And there!--oh! may my weary spirit dwell-- Apart from Heaven's Eternity--and yet how far from Hell! What guilty spirit, in what shrubbery dim, Heard not the stirring summons of that hymn? But two: they fell: for Heaven no grace imparts To those who hear not for their beating hearts.
Page 31
_SONG_ I saw thee on thy bridal day-- When a burning blush came o'er thee, Though happiness around thee lay, The world all love before thee: And in thine eye a kindling light (Whatever it might be) Was all on Earth my aching sight Of Loveliness could see.
Page 34
most melancholy,-- There the traveller meets aghast Sheeted Memories of the Past-- Shrouded forms that start and sigh As they pass the wanderer by-- White-robed forms of friends long given, In agony, to the Earth--and Heaven.
Page 35
Forgetting, or never Regretting its roses-- Its old agitations Of myrtles and roses; For now, while so quietly Lying, it fancies A holier odour About it, of pansies-- A rosemary odour, Commingled with pansies-- With rue and the beautiful Puritan pansies.