Valtameren salaisuus

By Edgar Allan Poe

Page 44

leikata kuvioita ja kapteeni Guy
luulotteli näkevänsä kilpikonnan kuvan, mutta yhtäläisyys ei minusta
ollut kovin sattuva. Paitsi tätä keulavannasta vai mikähän lie ollut,
emme löytäneet merkkiäkään siitä, että mikään elävä olento olisi
milloinkaan ollut täällä ennen meitä. Siellä täällä rannikolla näimme
aniharvoja pieniä jäätelejä. Tämä pikku saari -- jonka kapteeni Guy
nimitti Bennettin saareksi osuuskumppaninsa, kuunarin toisen isännän
kunniaksi -- on tarkalleen määrättynä 82° 50' etel. lev. ja 42° 20'
länt. pit.

Olimme nyt edenneet etelään yli kahdeksan astetta kauemmaksi kuin
yksikään edellinen merenkulkija ja meri oli yhä avoimena edessämme.
Huomasimme myöskin astevaihtelun säännöllisesti pienenevän ja vieläkin
hämmästyttävämpää oli, että ilman ja myöhemmin vedenkin lämpömäärä
lauhkenemistaan lauhkeni. Säätä saattoi sanoa ihanaksikin ja vieno
tuulonen puhalsi säännöllisesti joltain pohjoiselta ilmansuunnalta.
Taivas oli yleensä kirkas, silloin tällöin ilmestyi jotain hienon udun
näköistä eteläiselle taivaanrannalle, vaan se hälveni aina pian. Kaksi
vastusta vain ilmaantui: polttopuut rupesivat loppumaan ja keripukin
oireita huomattiin monessa matruusissa. Nämä syyt panivat kapteeni
Guyn empimään ja tuontuostakin puhumaan paluumatkasta. Minä puolestani
olin varma siitä, että me tähän suuntaan kulkien pian saapuisimme
jollekin maalle ja silloisista merkeistä syystä päätin, ettemme
etelässä tapaisi myöskään peräpohjolan hedelmätöntä maaperää. Niinpä
selittelinkin hänelle innokkaasti, kuinka tarkoituksenmukaista olisi
ainakin vielä muutamia päiviä pyrkiä edelleen siihen suuntaan, mihin
paraikaa purjehdimme. Niin houkuttelevaa tilaisuutta etelänavan
mannermaata koskevan kysymyksen ratkaisemiseen ei vielä koskaan ollut
kenellekään tarjoutunut, ja tunnustan mieleni kuohahtaneen harmista
kuunnellessani päällikkömme pelkurimaisia ja ajattomia ehdotuksia.
Totta tosiaan uskonkin, että mielenpurkaukseni saivat hänet
ponnistamaan eteenpäin. Vaikkapa siis en voi olla surkuttelematta
niitä perin onnettomia ja verisiä tapahtumia, jotka heti johtuivat
neuvostani, rohkenen kuitenkin tuntea kiitollisuuttakin siitä, että
minun vaikkapa ansiottanikin on sallittu paljastaa tieteelle
mieltäkiehtovampia salaisuuksia, mitkä milloinkaan ovat saavuttaneet
sen huomiota.




XV.

Meri avoin, tyven, sää lauhkea. Kohtaamme villejä.


_Tammikuun 18 p:nä_. Tänä aamuna jatkoimme matkaa etelään. Meri oli
aivan, tyven, lauhkea tuuli kävi koillisesta ja veden lämpömäärä oli
kohtalainen. Panimme nyt taas suuntimiskojeemme reilaan ja sadan
viidenkymmenen sylen pituisella köydellä huomasimme virran kulkevan
napaa kohti peninkulman nopeudella tunnissa. Tämä tuulen ja virran
ainainen pyrkiminen etelään herätti hieman tuumailua, jopa säikähdystä
monessa miehessä ja selvään näin, että se oli melkoisesti vaikuttanut
kapteeni Guyhin. Hän oli kumminkin kovin herkkä pilalle ja minun
onnistui lopulta saada hänet nauramaan pahoille aavistuksilleen.
Astevaihtelu oli nyt hyvin mitätön. Päivän pitkään näimme useita
grönlannin valaita ja lukemattomia albatrossiparvia lensi laivan
ylitse. Korjasimme vielä merestä pensaan, joka oli täynnä punaisia,
aivankuin orapihlajan marjoja, sekä merkillisen maaeläimen raadon. Se
oli kolmen jalan pituinen, mutta vain kuusi tuumaa korkea, sillä oli
neljä hyvin lyhyttä jalkaa ja käpälät olivat varustetut pitkillä
hehkuvan punaisilla kynsillä, jotka muistuttivat korallia. Ruumiin
peitti suora, silkinhieno ja aivan valkea karva. Häntä oli suippo kuin
rotalla ja noin puolentoista jalan pituinen. Pää muistutti kissan
päätä, lukuunottamatta korvia -- ne olivat hipallaan kuin koiralla.
Hampaat olivat yhtä hehkuvan punaiset kuin

Last Page Next Page

Text Comparison with The Raven and The Philosophy of Composition

Page 0
The Raven and The Philosophy of Composition [Illustration] [Illustration: _Copyright 1906 by The Harwell-Evans Co.
Page 1
If so, it becomes all the more distinctive as a marvelous bit of imaginative writing, and as such ranks equally with that wild snatch of melody, “The Raven.
Page 2
Either history affords a thesis—or one is suggested by an incident of the day—or, at best, the author sets himself to work in the combination of striking events to form merely the basis of his narrative—designing, generally, to fill in with description, dialogue, or autorial comment, whatever crevices of fact, or action, may, from page to page, render themselves apparent.
Page 3
What we term a long poem is, in fact, merely a succession of brief ones—that is.
Page 4
For this reason, at least one-half of the “Paradise Lost” is essentially prose—a succession of poetical excitements interspersed, inevitably, with corresponding depressions—the whole being deprived, through the extremeness of its length, of the vastly important artistic element, totality, or unity, of effect.
Page 5
Regarding, then, Beauty as my province, my next question referred to the tone of its highest manifestation—and all experience has shown that this tone is one of sadness.
Page 6
The question now arose as to the character of the word.
Page 7
” I had to combine these, bearing in mind my design of varying, at every turn, the application of the word repeated; but the only intelligible mode of such combination is that of imagining the Raven employing the word in answer to the queries of the lover.
Page 8
My first object (as usual) was originality.
Page 9
For this the most natural suggestion might seem to be a forest, or the fields—but it has always appeared to me that a close circumscription of space is absolutely necessary to the effect of insulated incident: it has the force of a frame to a picture.
Page 10
By the grave and stern decorum of the countenance it wore, “Though thy crest be shorn and shaven, thou,” I said, “art sure no craven, Ghastly grim and ancient Raven wandering from the Nightly shore— Tell me what thy lordly name is on the Night’s Plutonian shore!” Quoth the Raven, “Nevermore.
Page 11
Two things are invariably required: first, some amount of complexity, or, more properly, adaptation; and, secondly, some amount of suggestiveness—some under-current, however indefinite, of meaning.
Page 12
_] [Illustration] And the silken, sad, uncertain rustling of each purple curtain Thrilled me—filled me with fantastic terrors never felt before; So that now, to still the beating of my heart, I stood repeating “’Tis some visitor entreating entrance at my chamber door— Some late visitor entreating entrance at my chamber door;— This it is and nothing more.
Page 13
[Illustration] Back into the chamber turning, all my soul within me burning, Soon again I heard a tapping somewhat louder than before.
Page 14
” [Illustration: _Copyright 1906 by The Harwell-Evans Co.
Page 15
_] [Illustration] “Be that word our sign of parting, bird or fiend!” I shrieked, upstarting— “Get thee back into the tempest and the Night’s Plutonian shore! Leave no black plume as a token of that lie thy soul hath spoken! Leave my loneliness unbroken!—quit the bust above my door! Take thy beak from out my heart, and take thy form from off my door!” Quoth the Raven, “Nevermore.