Valtameren salaisuus

By Edgar Allan Poe

Page 36

kuolenko, toiveet olivat ihan tasan. Tällä hetkellä
tiikerin hurjuus valtasi sydämeni ja minä tunsin lähimäisparkaani
Parkeria kohtaan mitä kiihkeintä, perkeleellisintä vihaa. Mutta tuo
tunne ei kestänyt kauan, ja vihdoin suonenvetoisesti väristen ja
silmät ummessa ojensin jälellä olevat säleet häntä kohti. Kului
kokonaista viisi minuuttia ennenkuin hän sai kootuksi tarmoa
vetääkseen, ja tämän sydäntä vihlovan odotuksen aikana en kertaakaan
avannut silmiäni. Samassa toinen arvoista vedettiin nopeasti
kädestäni. Ratkaisu oli silloin tapahtunut, mutta en tiennyt, oliko se
minun hyväkseni vai minua vastaan. Ei kukaan puhunut mitään enkä minä
vieläkään rohjennut varmistautua ja katsoa pitelemääni säleeseen.
Vihdoin Peters tarttui käteeni ja minä pakotin itseni katsahtamaan
ylös, jolloin heti näin Parkerin kasvoista, että olin turvassa ja että
hän se oli tuomittu. Kaaduin tajuttomana kannelle.

Toinnuin tainnoksistani ajoissa nähdäkseni murhenäytelmän täyttyvän.

* * * * *

Kahdentenakymmenentenä toisena päivänä, kun parhaillaan istuimme vieri
vieressä ja synkeinä haudoimme surkeaa tilaamme, välähti mieleeni
yhtäkkiä ajatus, joka viritti minussa kirkkaan toivon pilkahduksen.
Muistin, että Peters keulamaston hakattuaan oli tuulenpuoleisilta
rasteilta pistänyt minulle kirveen, pyytäen panemaan sen, jos
mahdollista, varmaan paikkaan, ja muutamia minuutteja ennen kuin
viimeinen ankara hyöky oli täyttänyt prikin, minä olinkin vienyt
kirveen kanssiin ja pistänyt sen vasemmanpuoleiseen koppiin. Arvelin
nyt että saatuamme kirveen käsiimme voisimme kenties hakata
varastohuoneen päällisen kannen puhki ja siten helposti päästä
muonavaroihin käsiksi.

Kun ilmoitin tämän suunnitelmani tovereilleni, pääsi heiltä heikko
ilonhuuto ja me lähdimme kaikin viipymättä kanssiin. Tänne oli
vaikeampi laskeutua kuin kajuuttaan, aukko kun oli paljoa pienempi. En
kuitenkaan empinyt yrittää ja kun köysi taas oli kiinnitetty
vyötäisilleni, hyppäsin rohkeasti alas jalat edellä, tunkeuduin
nopeasti koppiin ja toin jo ensi yrityksellä kirveen. Sitä
tervehdittiin ihastuksella ja riemulla ja sen helppoa saantia
pidettiin lopullisen pelastuksemme enteenä.

Rupesimme nyt hakkaamaan kantta jälleen heränneen toivon koko
tarmolla. Kun vielä olimme niin heikkoja, että töintuskin saatoimme
seistä tuetta ja niin muodoin jaksoimme työskennellä vain minuutin tai
pari kerrallaan huokaamatta, niin huomasimme piankin, että tarvittiin
monta pitkää tuntia työn päättämiseksi -- s.o. kyllin suuren aukon
hakkaamiseksi päästäksemme varastohuoneeseen. Tämä huomio ei meitä
kumminkaan lannistanut ja tehtyämme koko yön työtä kuun valossa meidän
onnistui päästä tarkoituksemme perille päivän koittaessa
kahdennenkymmenenkolmannen päivän aamuna.

Peters tarjoutui nyt heti menemään varastohuoneeseen ja tehtyään
kaikki varustukset kuten ennenkin, laskeutui hän alas ja palasi pian
tuoden mukanaan pienen laatikon, jonka suureksi ihastukseksemme näimme
olevan täynnä oliiveja. Jaettuamme ne keskenämme ja ahmittuamme niitä
halukkaasti ryhdyimme laskemaan häntä asialleen uudestaan. Tällä
kertaa hänellä oli arvaamattoman hyvä onni, sillä hän palasi heti iso
sianliikkiö ja viinipullo mukanaan. Jälkimäisestä otimme kohtuullisen
kulauksen kokemuksesta tietäen liiallisen maistelemisen tuhoisat
seuraukset. Liikkiö ei ollut suurimmalta osaltaan syötävässä kunnossa,
suolainen

Last Page Next Page

Text Comparison with The Bells, and Other Poems

Page 0
Trust, The Internet Archive and Comic Book Stories.
Page 1
Hear the loud alarum bells-- Brazen bells! What a tale of terror, now, their turbulency tells! In the startled ear of night How they scream out their affright! Too much horrified to speak They can only shriek, shriek, Out of tune, In a clamorous appealing to the mercy of the fire, In a mad expostulation with the deaf and frantic fire, Leaping higher, higher, higher, With a desperate desire, And a resolute endeavour.
Page 4
I was a child and _she_ was a child, In this kingdom.
Page 9
"Avaunt! avaunt! from fiends below, the indignant ghost is riven-- From Hell unto a high estate far up within the Heaven-- From grief and groan, to a golden throne, beside the King of Heaven! Let no bell toll, then,--lest her soul,.
Page 12
And all with pearl and ruby glowing Was the fair palace door, Through which came flowing, flowing, flowing, And sparkling evermore, A troop of Echoes, whose sweet duty Was but to sing, In voices of surpassing beauty, The wit and wisdom of their king.
Page 15
" In terror she spoke, letting sink her Wings until they trailed in the dust-- In agony sobbed, letting sink her Plumes till they trailed in the dust-- Till they sorrowfully trailed in the dust.
Page 16
_SONNET--TO SCIENCE_ Science! true daughter of Old Time thou art! Who alterest all things with thy peering eyes.
Page 17
Not that the grass--O! may it thrive! On my grave is growing or grown-- But that, while I am dead yet alive I cannot be, lady, alone.
Page 19
The Sephalica, budding with young bees, Upreared its purple stem around her knees:-- And gemmy flower, of Trebizond misnam'd-- Inmate of highest stars, where.
Page 21
PART II.
Page 22
But on the pillars Seraph eyes have seen The dimness of this world: that greyish green That Nature love's the best for Beauty's grave Lurk'd in each cornice, round each architrave-- And every sculptur'd cherub thereabout That from his marble dwelling peerèd out, Seem'd earthly in the shadow of his niche-- Achaian statues in a world so rich? Friezes from Tadmor and Persepolis-- From Balbec, and the stilly, clear abyss Of beautiful Gomorrah! O, the wave Is now upon thee--but too late to save! Sound loves to revel in a summer night: Witness the murmur of the grey twilight That stole upon the ear, in Eyraco, Of many a wild star-gazer long ago-- That stealeth ever on the ear of him Who, musing, gazeth on the distant dim, And sees the darkness coming as a cloud-- Is not its form--its voice--most palpable and loud? But what is this?--it cometh, and it brings A music with it--'tis the rush of wings-- A pause--and then a sweeping, falling strain And Nesace is in her halls again.
Page 23
[Illustration: Al Aaraaf] Ligeia! Ligeia! My beautiful one! Whose harshest idea Will to melody run, O! is it thy will On the breezes to toss? Or, capriciously still, Like the lone Albatross, Incumbent on night (As she on the air) To keep watch with delight .
Page 25
The night had found (to him a night of woe) Upon a mountain crag, young Angelo-- Beetling it bends athwart the solemn sky, And scowls on starry worlds that down beneath it Here sat he with his love--his dark eye bent With eagle gaze along the firmament: Now turn'd it upon her--but ever then It trembled to the orb of EARTH again.
Page 27
My mother--my own mother, who died early, Was but the mother of myself; but you Are mother to the one I loved so dearly, And thus are dearer than the mother I knew By that infinity with which my wife Was dearer to my soul than its soul-life.
Page 31
And they say (the starry choir And the other listening things) That Israfeli's fire Is owing to that lyre By which he sits and sings-- The trembling living wire Of those unusual strings.
Page 32
birds, Are lips--and all thy melody Of lip-begotten words-- Thine eyes, in Heaven of heart enshrined, Then desolately fall, O God! on my funereal mind Like starlight on a pall-- Thy heart--_thy_ heart!--I wake and sigh, And sleep to dream till day Of the truth that gold can never buy-- Of the baubles that it may.
Page 35
And so it lies happily, Bathing in many A dream of the truth And the beauty of Annie-- Drowned in a bath Of the tresses of Annie.
Page 36
It was but man, I thought, who shed Laurels upon me: and the rush-- The torrent of the chilly air Gurgled within my ear the crush Of empires--with the captive's prayer-- The hum of suitors--and the tone Of flattery 'round a sovereign's throne.
Page 38
We walk'd together on the crown Of a high mountain which look'd down Afar from its proud natural towers Of rock and forest, on the hills-- The dwindled hills! begirt with bowers, And shouting with a thousand rills.
Page 39
I reach'd my home--my home no more-- For all had flown who made it so.