Valtameren salaisuus

By Edgar Allan Poe

Page 27

tuskassa. Köydet olivat niin
tiukalle kiristäneet hänen vatsansa, että hän menehtyisi ellei saisi
niitä höllennetyksi. Se koski meihin kipeästi, koska oli turhaa
ajatellakaan hänen auttamistaan niin kauan kuin meri yhä vain hyrski
ylitsemme. Me kehotimme häntä kestämään kärsimyksensä miehuullisesti
ja lupasimme auttaa häntä niin pian kuin vain voimme. Hän vastasi,
että se kohta olisi myöhäistä, että hän olisi mennyttä, ennenkuin me
voisimme häntä auttaa. Hän ähkyi sitten hetken aikaa ja vihdoin
kokonaan vaikeni, jolloin me päätimme hänen menehtyneen.

Illan joutuessa meri oli niin paljon tasaantunut, että vain jokunen
laine syöksi tuulen puolelta hylyn yli viiden minuutin kuluessa, ja
tuuli oli asettunut koko joukon, vaikka se yhäkin puhalsi kovana
vihurina. En ollut kuullut toverieni puhuvan tuntikausiin ja huusin
nyt Augustusta. Hän vastasi, vaikka niin heikosti, etten erottanut
hänen sanojaan. Sitten puhuttelin Petersiä ja Parkeria, mutta
kumpikaan ei vastannut mitään.

Kohta tämän jälkeen vaivuin osittaiseen tajuttomuuteen, jonka
kestäessä mitä mieluisimmat kuvat liikkuivat mielikuvituksessani,
kuten viheriät puut, aaltoilevat, tuleentuvat viljavainiot,
tanssijatar-kulkueet, ratsuväkijoukot ja muut kuvitelmat. Nyt muistan,
että kaikessa mikä kulki sieluni silmien ohi, liike oli vallitsevana
ajatuksena. Niinpä en milloinkaan uneksinut paikallaan olevista
esineistä, kuten taloista ja vuorista, vaan tuulimyllyjä, laivoja,
suuria lintuja, ilmapalloja, ratsastajia, hurjasti ajavia vaunuja sekä
muita samanlaisia liikkuvia esineitä ilmaantui loppumattomassa
jonossa.

Kun toinnuin, oli aurinko, mikäli saatoin arvata, ollut tunnin verran
taivaalla. Vain suurimmalla vaivalla saatoin johdattaa muistiini
kaikki asemaani koskevat seikat ja jonkun aikaa pysyin siinä varmassa
vakuutuksessa, että vielä olin prikin ruumassa, laatikon lähellä, ja
että Parker oli Tiikeri.

Kun vihdoin täydelleen tulin tajuuni, huomasin, että vain tasainen
tuuli puhalsi ja että meri oli verrattain tyyni, sikäli että se vain
loiskui keskilaivan yli. Vasen käsivarteni oli irtautunut
köytöksistään ja oli pahoin viiltynyt kyynärpään seutuvilta, oikea oli
ihan kangistunut ja käsi ja ranne kamalasti turvonnut olkapäältä
luistaneen köyden puristuksesta. Suurta tuskaa tuotti minulle
toinenkin köysi, joka oli kiristynyt vyötäisilleni sietämättömän
tiukalle. Katsastaessani kumppanejani näin Petersin vielä elävän,
vaikka paksu nuora oli kiristynyt niin lujasti hänen uumenilleen, että
hän näytti miltei kahtia leikatulta; liikahtaessani hän viittasi
minulle heikosti osottaen köyttä.

Augustus ei ilmaissut mitään elonmerkkejä ja oli miltei kaksinkerroin
poikittain ankkuripelin säleellä. Parker rupesi puhumaan nähdessään
minun liikkuvan ja kysyi, olisiko minulla kyllin voimaa auttamaan
hänet asemastaan, sanoen, että jos minä ponnistaisin kaiken tarmoni ja
onnistuisin päästämään hänet köytöksistään, niin me vielä kenties
pelastuisimme, vaan muuten joutuisimme kaikki turmioon. Käskin hänen
rohkaisemaan mielensä, niin kokisin hänet vapauttaa. Kopeloiden
housuntaskuani tavotin käteeni kynäveitseni ja monen turhan yrityksen
perästä sain sen vihdoin auki. Sitten onnistuin vasemmalla kädelläni
päästämään oikean irti köytöksistään ja sen jälkeen katkaisin muutkin
nuorat, jotka pitelivät minua kiinni. Mutta yrittäessäni liikahtaa
paikaltani huomasin jalkojeni tykkänään pettävän ja etten päässyt
pystyyn enkä voinut liikuttaa oikeaa käsivarttani minnekään päin.
Mainittuani tämän Parkerille hän neuvoi minua makaamaan hiljaa
muutamia minuutteja ja pysyttelemään vasemmalla kädelläni kiinni
ankkuripelissä,

Last Page Next Page

Text Comparison with The Fall of the House of Usher

Page 0
I say insufferable; for the feeling was unrelieved by any of that half-pleasureable, because poetic, sentiment, with which the mind usually receives even the sternest natural images of the desolate or terrible.
Page 1
Its proprietor, Roderick Usher, had been one of my boon companions in boyhood; but many years had elapsed since our last meeting.
Page 2
Noticing these things, I rode over a short causeway to the house.
Page 3
Surely, man had never before so terribly altered, in so brief a period, as had Roderick Usher! It was with difficulty that I could bring myself to admit the identity of the wan being before me with the companion of my early boyhood.
Page 4
His voice varied rapidly from a tremulous indecision (when the animal spirits seemed utterly in abeyance) to that species of energetic concision--that abrupt, weighty, unhurried, and hollow-sounding enunciation--that leaden, self-balanced and perfectly modulated guttural utterance, which may be observed in the lost drunkard, or the irreclaimable eater of opium, during the periods of his most intense excitement.
Page 5
" I learned, moreover, at intervals, and through broken and equivocal hints, another singular feature of his mental condition.
Page 6
An excited and highly distempered ideality threw a sulphureous lustre over all.
Page 7
I was, perhaps, the more forcibly impressed with it, as he gave it, because, in the under or mystic current of its meaning, I fancied that I perceived, and for the first time, a full consciousness on the part of Usher, of the tottering of his lofty reason upon her throne.
Page 8
III.
Page 9
But evil things, in robes of sorrow, Assailed the monarch's high estate; (Ah,.
Page 10
I lack words to express the full extent, or the earnest abandon of his persuasion.
Page 11
The conditions of the sentience had been here, he imagined, fulfilled in the method of collocation of these stones--in the order of their arrangement, as well as in that of the many fungi which overspread them, and of the decayed trees which stood around--above all, in the long undisturbed endurance of this arrangement, and in its reduplication in the still waters of the tarn.
Page 12
The vault in which we placed it (and which had been so long unopened that our torches, half smothered in its oppressive atmosphere, gave us little opportunity for investigation) was small, damp, and entirely without means of admission for light; lying, at great depth, immediately beneath that portion of the building in which was my own sleeping apartment.
Page 13
I struggled to reason off the nervousness which had dominion over me.
Page 14
through the apartment.
Page 15
I continued the story: "But the good champion Ethelred, now entering within the door, was sore enraged and amazed to perceive no signal of the maliceful hermit; but, in the.
Page 16
stead thereof, a dragon of a scaly and prodigious demeanour, and of a fiery tongue, which sate in guard before a palace of gold, with a floor of silver; and upon the wall there hung a shield of shining brass with this legend enwritten-- Who entereth herein, a conquerer hath bin; Who slayeth the dragon, the shield he shall win; and Ethelred uplifted his mace, and struck upon the head of the dragon, which fell before him, and gave up his pesty breath, with a shriek so horrid and harsh, and withal so piercing, that Ethelred had fain to close his ears with his hands against the dreadful noise of it, the like whereof was never before heard.
Page 17
" No sooner had these syllables passed my lips, than--as if a shield of brass had indeed, at the moment, fallen heavily upon a floor of silver--I became aware of a distinct, hollow, metallic, and clangorous, yet apparently muffled reverberation.
Page 18
From that chamber, and from that mansion, I fled aghast.