Valtameren salaisuus

By Edgar Allan Poe

Page 26

jatkuu. -- Laivamme hylkynä. -- Kärsimyksemme alkavat.


Onneksi olimme juuri ennen yön tuloa kaikki neljä sitoneet itsemme
lujasti kiinni ankkuripelin pirstaleihin ja olimme tällä tavoin niin
lähelle kantta kyyristyneinä kuin mahdollista. Vain tämä varokeino se
yksin pelasti meidät perikadosta. Näinkin ollen olimme kaikki enemmän
tai vähemmän typerryksissä veden suunnattomasta painosta, joka ei
vyörynyt yltämme ennenkuin olimme henkihieverissä. Niin pian kuin sain
taas henkäistyksi, huusin kovasti kumppanejani. Vain Augustus vastasi:

-- Olemme mennyttä ja Jumala sielujamme armahtakoon.

Ennen pitkää molemmat toisetkin kykenivät puhumaan ja he kehottivat
meitä rohkaisemaan mielemme, koska toivo ei ollut vielä lopussa; lasti
näet oli sellaista, ettei priki mitenkään voinut upota ja kaikesta
päättäen tuuli tyyntyisi aamulla. Nämä sanat antoivat sydämeeni uutta
toivoa; sillä vaikka olikin ilmeistä, ettei tyhjillä traanitynnyreillä
lastattu alus menisi pohjaan, olin tähän asti ollut niin
sekaannuksissa, etten muistanut sitä ollenkaan, vaan olin jo kauan
pitänyt upoksiin menoa uhkaavimpana vaarana -- näyttipä tuo sitten
miten omituiselta tahansa. Saatuani täten taas rohkeutta käytin
jokaista tilaisuutta lujittaakseni köysiä, joilla olin sitonut itseni
kiinni ankkuripelin jäännöksiin, ja tätä tehdessäni huomasin
toverinikin olevan samassa touhussa. Yö oli pimeä ja meitä ympäröivää
kamalaa pauhua ja hyrskettä on turha yrittää kuvailla. Aluksemme kansi
oli merenpinnan tasalla ja joka silmänräpäys pyyhälsi aalto ylitsemme.
Ei ole liioiteltua sanoa, ettei päämme olleet kunnolla veden pinnalla
kuin joka kolmas sekunti. Vaikka olimme ihan vierekkäin, ei kukaan
meistä nähnyt toistaan tai prikiäkään, jolla myrsky meitä niin rajusti
viskeli. Silloin tällöin huutelimme toinen toisillemme siten kokien
pitää toivoa vireillä ja lohduttaa ja rohkaista niitä meistä, jotka
olivat enin sen tarpeessa. Heikon tilansa vuoksi Augustus oli meidän
kaikkien huolen esineenä, ja kun hän raadellun käsivartensa vuoksi ei
mitenkään voinut kiinnittää köysiään kyllin lujasti, odotimme hetki
hetkeltä hänen joutuvan mereen; kuitenkaan ei hänen auttamisestaan
voinut olla puhettakaan. Onneksi hän oli turvallisemmassa paikassa
kuin me muut, sillä kun hänen yläruumiinsa oli aivan pirstautuneen
ankkuripelin alla, vyöryivät hyökyaallot hänen ylitsensä melkoisesti
murtuneina.

Tässä pelottavassa asemassa olimme siksi, kunnes päivä valkeni ja
silloin näimme vielä täydellisemmin ne kauhut, jotka meitä ympäröivät.
Priki oli vain pelkkä pölkky, keikkuen sinne tänne joka aallon
ajettavana, vihuri oli vain kiihtymässä puhaltaen jo täydellisenä
hirmumyrskynä, eikä meillä näyttänyt olevan mitään maallista
pelastuksen toivetta. Tuntikausiin emme virkkaneet sanaakaan, hetki
hetkeltä odottaen siteidemme heltiävän ja ankkuripelin jäännösten
menevän mereen tahi jonkin ympärillämme ja yläpuolellamme ärjyvistä
suunnattomista aalloista painavan hylyn niin syvälle, että hukkuisimme
ennen sen palaamista pinnalle. Jumalan armosta säilyimme kumminkin
näistä uhkaavista vaaroista ja puolenpäivän tienoissa ilahdutti meitä
siunattu aurinko. Kohta sen jälkeen huomasimme tuulen voiman
tuntuvasti heikenneen ja silloin ensi kerran illasta saakka Augustus
puhui kysyen vieressään olevalta Petersiltä, luuliko tämä meidän
mitenkään voivan pelastua. Kun kysymykseen ei ensin vastattu, päätimme
kaikki sekarotuisen intiaanin hukkuneen paikalleen, mutta tuokion
kuluttua hän suureksi iloksemme rupesi puhumaan, vaikkakin hyvin
heikosti, sanoen olevansa kovassa

Last Page Next Page

Text Comparison with Nouvelles histoires extraordinaires

Page 15
Nous avons permis que son existence échappât à notre vue, uniquement par manque de croyance, de foi,--que ce soit la foi dans la Révélation ou la foi dans la Cabale.
Page 20
si la chanson est bonne en elle-même ou si l'air d'opéra est estimable.
Page 25
Par de lents degrés, ces sentiments de dégoût et d'ennui s'élevèrent jusqu'à l'amertume de la haine.
Page 27
Un moment j'eus l'idée de couper le cadavre par petits morceaux, et de les détruire par le feu.
Page 39
Or, la vie que je menais à Eton n'était guère de nature à diminuer cette espèce de scepticisme.
Page 44
--Monsieur Wilson,--dit notre hôte, en se baissant pour ramasser sous ses pieds un magnifique manteau doublé d'une fourrure précieuse,--monsieur Wilson, ceci est à vous.
Page 56
--Je l'ouvrais juste pour qu'un filet imperceptible de lumière tombât sur l'oeil de vautour.
Page 73
Puis il avait laissé croître indéfiniment ses cheveux sans s'en apercevoir, et, comme cet étrange tourbillon aranéeux flottait plutôt qu'il ne tombait autour de sa face, je ne pouvais, même avec de la bonne volonté, trouver dans leur étonnant style arabesque rien qui rappelât la simple humanité.
Page 75
Une apathie fixe, un épuisement graduel de sa personne, et des crises fréquentes, quoique passagères, d'un caractère presque cataleptique, en étaient les diagnostics très-singuliers.
Page 92
Comme je l'observais directement, les yeux en l'air,--car elle était placée juste au-dessus de moi,--je crus la voir remuer.
Page 97
Je tendis mes regards vers le fond.
Page 101
Quant aux costumes et aux rôles, chacun, on le pense bien, avait fait son choix en cette matière.
Page 109
.
Page 117
On reconnut alors la présence de la _Mort Rouge_.
Page 122
Il tirait évidemment beaucoup d'orgueil de chaque pouce de son enveloppe personnelle, mais prenait un plaisir plus spécial à attirer les yeux par son surtout de couleur voyante.
Page 130
À côté d'elle se tient un gros chat moucheté, qui porte à sa queue une montre-joujou en cuivre doré, à répétition, que les _garçons_ lui ont ainsi attachée en manière de farce.
Page 138
Je me fâchai.
Page 158
Quant à la première, je ne la verrai plus.
Page 163
MONOS.
Page 169
Le ver n'avait plus rien à manger.