Valtameren salaisuus

By Edgar Allan Poe

Page 24

he olivatkin jo tointuneet ja kenties
rupesivat älyämään tulleensa petetyiksi, sillä he tappelivat
tarmokkaasti ja vimmalla ja vain Petersin suunnattoman vahvat
jäntereet tuottivat meille lopulta voiton. Nämä kolme olivat Jones,
Greely ja Absalon Hicks. Jones oli paiskannut Augustuksen lattiaan,
lävistänyt hänen oikean käsivartensa monesta kohden puukolla, ja olisi
pian päättänyt hänen päivänsä -- kun emme Peters ja minä heti voineet
suoriutua omista vastustajistamme -- ellei apuun olisi aikanaan
joutunut ystävä, jota emme suinkaan olleet osanneet liittolaiseksi
lukea. Se ei ollut kukaan muu kuin Tiikeri. Hiljaa muristen se
loikkasi kajuuttaan ratkaisevimmalla hetkellä, heittäytyi Jonesin
päälle ja iski hänet samassa lattiaan. Ystäväni oli nyt kumminkin
saanut liian pahoja vammoja pystyäkseen meitä enää vähääkään auttamaan
ja minua taas haittasi valepukuni niin, etten saattanut tehdä paljoa.
Koira ei toki hellittänyt Jonesin kurkusta ja Peters taas oli mies
pitämään puolensa useampaakin kuin niitä kahta vastaan, jotka vielä
olivat jälellä, ja olisi epäilemättä lopettanut heidät pikemmin, ellei
ahtaus ja laivan pelottava kallisteleminen olisi häntä estänyt.
Kohtapa hän saikin käteensä raskaan jakkaran. Tällä hän halkaisi
Greelyn kallon tämän parhaillaan tähdätessä minuun musketilla, ja heti
sen jälkeen, kun prikin keikahdus viskasi hänet Hicksin pariin, hän
tarttui tätä kurkusta ja pelkällä voimallaan kuristi hänet siinä
silmänräpäyksessä. Näin me paljoa lyhyemmässä ajassa kuin mitä minulta
on mennyt tämän kertomiseen, pääsimme prikin herroiksi.

Ainoa, henkiin jäänyt vastustajamme oli Richard Parker. Tämän miehen
olin minä kuten muistettaneen, iskenyt kumoon pumpunvarrella jo
hyökkäyksen alussa. Hän oli nyt liikkumattomana hytin pirstautuneella
ovella; mutta Petersin koskettaessa häntä jalallaan hän rupesi
puhumaan ja anoi armoa. Hänen päässään oli vain mitätön haava eikä hän
ollut saanut mitään muutakaan vammaa, vaan oli vain taintunut pelkästä
iskusta. Hän nousi nyt ja toistaiseksi me sidoimme hänen kätensä selän
taakse. Koira murisi vielä Jonesin päällä, mutta tarkastaessamme
huomasimme hänet aivan kuolleeksi ja veri valui virtanaan kurkussa
olevasta syvästä haavasta, jonka varmaankin elukan terävät hampaat
olivat tehneet.

Oli nyt aamun ensimäinen tunti ja tuuli puhalsi yhä pelottavasti.
Priki nytki ja vaarui ilmeisesti paljoa kiivaammin kuin tavallisesti
ja aivan välttämättömäksi kävi tehdä edes jotain sen auttamiseksi.
Melkein joka kerta kun se keikahti suojan puolelle, tuli laidan yli
hyökyaalto, osaksi kajuuttaankin meidän paraikaa temmeltäessämme; alas
laskeutuessani olin näet jättänyt laivanluukun auki. Koko vasemman
puolen parrasrivi oli pois pyyhkäisty, samoin keittiö sekä pikku
venonen siltamalta. Isonmaston natina ja riuhtoileminen merkitsi
myöskin, että se oli katkeamaisillaan. Jotta peräruumaan mahtuisi
enemmän lastia, oli maston tyvi istutettu kansien väliin -- kovin
moitittava tapa, johon tietämättömät laivanrakentajat toisinaan
turvautuvat -- niin että se oli uhkaavassa vaarassa irtautua
kengästään. Mutta kaikkien vastustemme lisäksi huomasimme veden
laivassa nousseen seitsemään jalkaan.

Jättäen miesten ruumiit kajuuttaan aloimme heti pumpata ja Parkerkin
päästettiin vapaaksi auttamaan meitä työssä. Augustuksen käsivarren
sidoimme parhaamme mukaan ja hän teki minkä saattoi. Huomasimme
kuitenkin parhaiksi voivamme estää vuodon lisääntymästä pitämällä
yhden pumpun

Last Page Next Page

Text Comparison with Poemas

Page 0
Entre las brumas se divisaban islas y barcos.
Page 1
He allí Broadway.
Page 2
El ruido es mareador y se siente en el aire una trepidación incesante; el repiqueteo de los cascos, el vuelo sonoro de las ruedas, parece a cada instante aumentarse.
Page 3
.
Page 4
Mayer, estaba destinada al grueso público.
Page 7
¿Apolo, el crinado numen lírico, no es el prototipo de la belleza viril? Mas no todos sus hijos nacen con dote tan espléndido.
Page 9
Yo era un niño y _ella_ era una niña en ese reino más allá de la mar; pero Annabel Lee y yo nos amábamos con un amor que era más que el amor; un amor tan poderoso que los serafines del cielo nos envidiaban, a ella y a mí.
Page 12
Bajo el cielo, resignadas, reposan las aguas melancólicas.
Page 13
¡Oh brillante princesa! ¿por qué dejar esa ventana abierta a la noche? Los espíritus juguetones, desde lo alto de los árboles se filtran a través de la persiana.
Page 14
Y mi alma se agita dolorosamente en el temor de haber hecho mal, en el temor de llegar a saber que el muerto abandonado no es feliz ahora.
Page 15
.
Page 16
1829.
Page 18
EL LAGO En la primavera de mi juventud, fué mi destino no frecuentar de todo el vasto mundo sino un solo lugar que amaba más que todos los otros, tanta era de amable la soledad de su lago salvaje, rodeado por negros peñascos y de altos pinos que dominaban sus alrededores.
Page 19
.
Page 20
Bajo cielos escarlatas se extiende inflamado manto, el espanto en tanto crece, y sigue la campana de su rebato el clamor.
Page 21
.
Page 22
.
Page 23
.
Page 25
.
Page 27
.