Valtameren salaisuus

By Edgar Allan Poe

Page 14

peruukkia, joka oli milloin mistäkin karvoista,
espanjalaisen koiran tai pohjois-amerikalaisen harmaankarhun nahasta.
Kerrottuna aikana hänellä oli tällainen karhunnahan-kappale päässä ja
se lisäsi koko lailla hänen kasvojensa luontaista julmuutta, joka
ilmaisi Upsaroka-heimon luonnetta. Suu ulottui melkein korvasta
korvaan, huulet olivat ohuet ja näyttivät, kuten jotkut muutkin hänen
ruumiinosansa, olevan vailla luontaista taipuisuutta, niin ettei
kasvojen ilme milloinkaan vaihdellut minkään mielenliikkeen
vaikutuksesta. Tämän ilmeen ymmärtää, kun kuulee, että hampaat olivat
tavattoman pitkät ja ulkonevat eivätkä milloinkaan edes osittainkaan
olleet huulien peitossa. Ohimennen vilkaistessaan tähän mieheen
saattoi hänen kuvitella olevan naurusta pakahtumaisillaan, mutta
tarkemmin katsoessa täytyi väristen tunnustaa, että jos sellainen ilme
merkitsi iloisuutta, niin se mahtoi olla paholaisen iloa.

Tästä merkillisestä olennosta Nantucketin merimiehet kertoivat monta
tarinaa. Ne koettivat kaikki todistaa hänen suunnattomia
ruumiinvoimiaan luontonsa noustessa ja muutamat niistä olivat
johtaneet epäilemään hänen mielentilaansa.

Olen puhunut näin laveasti Dirk Petersistä, koska Augustuksen oli tätä
julman näköistä miestä kiittäminen hengestään ja kun minun vielä tuon
tuostakin on mainittava häntä kertomuksessani. Tämän kertomuksen
jälkimäisessä osassa, suotakoon minun sanoa se jo tässä, on
tapahtumia, jotka ovat niin ulkopuolella koko inhimillisen
kokemuspiirin, että jatkan rohkenematta toivoakaan ihmisten uskovan
kaikkea mitä tulen kertomaan, mutta vakaasti luottaen ajan
ja kehittyvän tieteen vahvistavan muutamat tärkeimmät ja
epätodennäköisimmät väitteeni.

Kun kauan aikaa oli häilytty sinne tänne ja pari kolme kertaa kovasti
riidelty, päätettiin vihdoin panna kaikki vangit -- paitsi Augustusta,
jota Peters leikillisesti vaati sihteerikseen -- pienimpään
valaanpyynti veneeseen ja jättää tuuliajolle. Perämies meni kajuuttaan
katsomaan, vieläkö kapteeni Barnard oli elossa -- sillä muistettaneen,
että kapinoitsijat jättivät hänet sinne lähtiessään kannelle. Heti sen
jälkeen molemmat tulivat kannelle, kapteeni kalmankalpeana, mutta
hieman toipuneena haavastaan. Hän puhui miehille tuskin
ymmärrettävällä tavalla, rukoili, etteivät he heittäisi häntä
tuuliajolle, vaan palaisivat työhönsä, ja lupasi laskea heidät maihin
missä hyvänsä he tahtoivat eikä saattaa heitä edesvastuuseen. Mutta
hän puhui kuuroille korville. Kaksi roistoa otti häntä kainaloista ja
viskasi veneeseen, joka oli laskettu vesille perämiehen kajuutassa
käydessä. Kannella olevat neljä miestä päästettiin sitten siteistään
ja komennettiin laskeutumaan veneeseen, jonka he tekivätkin
vastustelematta.

Augustus taas sai yhä jäädä tuskalliseen asentoonsa, vaikka hän
vääntelehtien rukoili vain saada sanoa isälleen jäähyväiset.
Kourallinen laivakorppuja ja vesiruukku annettiin nyt veneeseen, mutta
ei mastoa, purjetta, airoa eikä kompassia. Laiva hinasi venettä
muutamia minuutteja, jolla aikaa kapinoitsijat taas neuvottelivat --
sitten se lopullisesti heitettiin tuuliajolle.

Sillä aikaa oli tullut yö, ei näkynyt kuuta eikä tähtiä, ja oli jyrkkä
ja kova merenkäynti, vaikkei tuullutkaan paljon. Vene hävisi tuokiossa
näkyvistä eikä ollut sanottavaa toivoa niiden kovaonnisten
pelastumisesta, jotka siinä olivat. Tämä tapahtui kumminkin 35° 30'
pohjoista leveyttä ja 61° 20' läntistä pituutta eikä siis kovin
kaukana Bermudas-saarista.

Augustus koki lohduttaa itseään kuvittelemalla, että vene joko pääsisi
maihin tai joutuisi liki rannikkoa tavatakseen aluksia.

Nyt nostettiin kaikki purjeet ja priki jatkoi alkuperäistä suuntaansa
lounaiseen -- kapinoitsijat näet aikoivat merirosvoretkelle,
ryöstämään, mikäli Augustus ymmärsi, laivoja Cap

Last Page Next Page

Text Comparison with The Raven and The Philosophy of Composition

Page 0
The Raven and The Philosophy of Composition [Illustration] [Illustration: _Copyright 1906 by The Harwell-Evans Co.
Page 1
It is felt that no other introduction could be more happily conceived or executed.
Page 2
first, cast about him for some mode of accounting for what had been done.
Page 3
It is my design to render it manifest that no one point in its composition is referable either to accident or intuition—that the work proceeded, step by step, to its completion with the precision and rigid consequence of a mathematical problem.
Page 4
My next thought concerned the choice of an impression, or effect, to be conveyed; and here I may as well observe that, throughout the construction, I kept steadily in view the design of rendering the work universally appreciable.
Page 5
.
Page 6
In proportion to the brevity of the sentence, would, of course, be the facility of the variation.
Page 7
And here it was that I saw at once the opportunity afforded for the effect on which I had been depending—that is to say, the effect of the variation of application.
Page 8
The extent to which this has been neglected, in versification, is one of the most unaccountable things in the world.
Page 9
The next point to be considered was the mode of bringing together the lover and the Raven—and the first branch of this consideration was the locale.
Page 10
From this epoch the lover no longer jests—no longer sees anything even of the fantastic in the Raven’s demeanour.
Page 11
The casement being thrown open at the fluttering of the bird’s wings, the bird itself perches on the most convenient seat out of the immediate reach of the student, who, amused by the incident and the oddity of the visitor’s demeanour, demands of it, in jest and without looking for a reply, its name.
Page 12
_] [Illustration] And the silken, sad, uncertain rustling of each purple curtain Thrilled me—filled me with fantastic terrors never felt before; So that now, to still the beating of my heart, I stood repeating “’Tis some visitor entreating entrance at my chamber door— Some late visitor entreating entrance at my chamber door;— This it is and nothing more.
Page 13
“Surely,” said I, “surely that is something at my window lattice; Let me see, then, what thereat is, and this mystery explore— Let my heart be still a moment and this mystery explore;— ’Tis the wind and nothing more.
Page 14
’” [Illustration] But the Raven still beguiling all my sad soul into smiling, Straight I wheeled a cushioned seat in front of bird and bust and door; Then, upon the velvet sinking, I betook myself to linking Fancy unto fancy, thinking what this ominous bird of yore— What this grim, ungainly, ghastly, gaunt, and ominous bird of yore Meant in croaking “Nevermore.
Page 15
3.