Valtameren salaisuus

By Edgar Allan Poe

Page 13

mutinaa.

Muutamia minuutteja kului ennenkuin ketään ilmestyi; viimein eräs
englantilainen, joka oli ensimäisellä matkallaan, tuli surkeasti
itkien ja nöyrästi rukoillen perämiestä säästämään hänen henkeään.
Ainoa vastaus oli kirveenisku otsaan. Miespoloinen kaatui kannelle
ääntä päästämättä ja musta kokki nosti hänet syliinsä kuin lapsen ja
viskasi tyynesti mereen. Kuin miehet kuulivat iskun ja ruumiin
loiskahduksen mereen, eivät uhkaukset eivätkä lupaukset saaneet heitä
uskaltautumaan kannelle ennenkuin joku ehdotti, että heidät
karkotettaisiin savulla pesästään. Yleinen ryntäys seurasi silloin ja
hetkisen prikin takaisin valtaus näytti mahdolliselta. Viimein
kapinoitsijain kuitenkin onnistui lujasti teljetä kanssi ja vain kuusi
heidän vastustajistaan oli päässyt kannelle. Kun nämäkin huomasivat
vihollisen ylivoiman ja olivat aseitta, antautuivat he lyhyen
taistelun jälkeen. Perämies antoi heille kauniita lupauksia
epäilemättä saadakseen alhaalla olevatkin antaumaan armoille, sillä he
kuulivat hyvin kaikki mitä kannella puhuttiin. Tulos todisti sekä
hänen viisauttaan että perkeleellistä konnamaisuuttaan. Kaikki
kanssisssa olevat heti ilmoittivat antautuvansa ja nousivat yksitellen
kannelle, jolloin heidät sidottiin ja heitettiin selälleen samoin kuin
ensimäiset kuusikin -- kaikkiaan näet oli kapinaan osaaottamattomia
kaksikymmentäseitsemän miestä.

Nyt seurasi mitä kamalin verilöyly. Sidotut merimiehet laahattiin
laivanportaille. Täällä kokki seisoi kirves kourassa ja iski jokaista
uhria päähän, jonka jälkeen toiset kapinoitsijat heittivät ruumiin
mereen. Tällä tavalla kaksikymmentäseitsemän sai surmansa ja Augustus
luuli jo olevansa hukassa ja odotti joka hetki omaa vuoroaan. Mutta
roistot näkyivät nyt joko väsyneen tai hieman kyllästyneen
verityöhönsä, sillä neljä jälellä olevaa vankia sekä ystäväni, joka
muiden mukaan oli paiskattu kannelle, säästettiin toistaiseksi;
perämies lähetti noutamaan alhaalta rommia ja koko murhamies joukkio
rupesi pitämään juominkeja, jotka kestivät auringon laskuun asti.
Silloin he joutuivat riitaan eloon jääneiden kohtalosta, jotka
viruivat neljän askeleen päässä, ja kuulivat joka sanan. Muutamien
kapinoitsijain mieltä väkijuomat näyttivät lauhduttaneen, sillä monet
kuuluivat vaativan vangittujen päästämistä kokonaan vapaaksi ehdolla,
että he yhtyisivät kapinoitsijoihin ja jakaisivat heidän kanssaan
voiton. Mutta musta kokki -- joka oli oikea paholainen ja jolla näkyi
olevan ainakin yhtä paljon vaikutusvaltaa kuin itse perämiehellä -- ei
halunnut kuulla puhuttavankaan sellaisista tuumista ja oli jo monta
kertaa noussut jatkaakseen työtään. Onneksi hän oli niin perin
päissään, että vähemmän verenhimoiset helposti saattoivat häntä
hallita, ja näiden joukossa muuan köydenpunoja, jota sanottiin Dirk
Petersiksi. Tämä mies oli intiaanivaimon poika Upsarokain heimoa, joka
elää Block Hillsin seuduilla lähellä Missourin lähteitä. Hänen isänsä
oli luullakseni turkistenkauppias tai ainakin jossain tekemisissä
intiaanien kauppapaikkain kanssa Lewis-joen varrella. Peters itse oli
niin julman näköinen mies, että harvoin olen moista nähnyt. Hän oli
lyhytvartaloinen, ei enempää kuin neljä jalkaa kahdeksan tuumaa pitkä,
mutta hänen jäsenensä olivat kuin Herkuleen. Hänen kätensä varsinkin
olivat niin mahdottoman paksut ja leveät, että niitä tuskin saattoi
sanoa ihmisen käsiksi. Hänen käsivartensa samoinkuin säärensäkin
olivat mitä kummallisimmalla tavalla köyristyneet eivätkä näyttäneet
taipuvan mihinkään. Hänen päänsä oli yhtä muodoton, suunnattoman suuri
ja hänellä oli syvennys takaraivossa, kuten useimmilla neekereillä.
Peitelläkseen kaljupäisyyttään, joka ei johtunut vanhuudesta, hän piti
tavallisesti

Last Page Next Page

Text Comparison with Histoires extraordinaires

Page 23
Alors, nous nous échappions à travers les rues, bras dessus bras dessous, continuant la conversation du jour, rôdant au hasard jusqu'à une heure très-avancée, et cherchant à travers les lumières désordonnées et les ténèbres de la populeuse cité ces innombrables excitations spirituelles que l'étude paisible ne peut pas donner.
Page 62
Je me dis.
Page 63
Un des joueurs prie quelqu'un de deviner un mot donné, un nom de ville, de rivière, d'État ou d'empire, enfin un mot quelconque compris dans l'étendue bigarrée et embrouillée de la carte.
Page 64
chez lui, bâillant, flânant, musant, et se prétendant accablé d'un suprême ennui.
Page 77
Aussi l'escalade, dans le cas actuel, était beaucoup plus difficile en apparence qu'en réalité.
Page 103
Le _guide-rope_ remédie à la difficulté de la manière la plus simple du monde.
Page 106
Ainsworth fit une proposition extraordinaire, mais qui, dans mon opinion, n'était nullement déraisonnable ni chimérique, dans laquelle il fut immédiatement encouragé par M.
Page 122
Je regardai à ma montre, elle marquait six heures.
Page 126
J'avais donc dépensé quelque argent et beaucoup de peine pour adapter l'appareil au but que je me proposais, et j'avais pleine confiance dans son application, pourvu que je pusse accomplir le voyage dans un espace de temps suffisamment court.
Page 138
Il était positif que je ne pouvais pas ne pas dormir; mais je pouvais facilement m'accoutumer à me réveiller sans inconvénient d'heure en heure durant tout le temps consacré à mon repos.
Page 152
Je me mis en route, comme passager,--n'ayant pas d'autre mobile qu'une nerveuse instabilité qui me _hantait_ comme un mauvais esprit.
Page 175
«Ce n'était pas une nouvelle terreur qui m'affectait ainsi, mais l'aube d'une espérance bien plus émouvante.
Page 189
Quand nous nous flattons d'avoir enfin trouvé cette conception, nous avons simplement donné le change à notre intelligence par la considération de la matière infiniment raréfiée.
Page 193
Je jugeai impossible de me rendre compte de son être tant physique que moral.
Page 205
Étrange, en vérité, fut le rapide accroissement de la nature corporelle,--mais terribles, oh! terribles furent les tumultueuses pensées qui s'amoncelèrent.
Page 212
Les étranges yeux flamboyèrent avec un éclat trop splendide; les pâles doigts prirent la couleur de la mort, la couleur de la cire transparente; les veines bleues de son grand front palpitèrent impétueusement au courant de la plus douce émotion: je vis qu'il lui fallait mourir, et je luttai désespérément en esprit avec l'affreux Azraël.
Page 213
Je dirai seulement que dans l'abandonnement plus que féminin de Ligeia à un amour, hélas! non mérité, accordé tout à fait gratuitement, je reconnus enfin le principe de son ardent, de son sauvage regret de cette vie qui fuyait maintenant si rapidement.
Page 226
Les gens charitables, néanmoins, attribuaient le changement de manières du jeune gentilhomme au chagrin naturel d'un fils privé prématurément de ses parents,--oubliant toutefois son atroce et insouciante conduite durant les jours qui suivirent immédiatement cette perte.
Page 231
qui aurait pris feu à la flamme d'une chandelle, de ses habitudes errantes; il vous dira que c'était un être _erratique_, une planète _désorbitée_, qu'il roulait sans cesse de New-York à Philadelphie, de Boston à Baltimore, de Baltimore à Richmond.
Page 264
] [Note 19: Depuis la première publication de _Hans Pfaall_, j'apprends que M.