The Works of Edgar Allan Poe — Volume 3

By Edgar Allan Poe

Page 154

and, forcing our captive on board, pushed out
to sea with all the strength we could command.

We had not made, however, more than fifty yards from the shore before we
became sufficiently calm to perceive the great oversight of which we had
been guilty in leaving the other canoe in the power of the savages,
who, by this time, were not more than twice as far from the beach as
ourselves, and were rapidly advancing to the pursuit. No time was now to
be lost. Our hope was, at best, a forlorn one, but we had none other. It
was very doubtful whether, with the utmost exertion, we could get back
in time to anticipate them in taking possession of the canoe; but
yet there was a chance that we could. We might save ourselves if we
succeeded, while not to make the attempt was to resign ourselves to
inevitable butchery.

The canoe was modelled with the bow and stern alike, and, in place of
turning it around, we merely changed our position in paddling. As soon
as the savages perceived this they redoubled their yells, as well as
their speed, and approached with inconceivable rapidity. We pulled,
however, with all the energy of desperation, and arrived at the
contested point before more than one of the natives had attained it.
This man paid dearly for his superior agility, Peters shooting him
through the head with a pistol as he approached the shore. The foremost
among the rest of his party were probably some twenty or thirty paces
distant as we seized upon the canoe. We at first endeavored to pull her
into the deep water, beyond the reach of the savages, but, finding her
too firmly aground, and there being no time to spare, Peters, with one
or two heavy strokes from the butt of the musket, succeeded in dashing
out a large portion of the bow and of one side. We then pushed off.
Two of the natives by this time had got hold of our boat, obstinately
refusing to let go, until we were forced to despatch them with our
knives. We were now clear off, and making great way out to sea. The main
body of the savages, upon reaching the broken canoe, set up the most
tremendous yell of rage and disappointment conceivable. In truth, from
everything I could see of these wretches, they appeared to be the most
wicked, hypocritical, vindictive, bloodthirsty, and altogether fiendish
race of men upon the face of the globe. It is clear we should have had
no mercy had we fallen into their

Last Page Next Page

Text Comparison with Valtameren salaisuus

Page 1
Tällaista köyhyyttä ja kurjuutta jatkui vuosikausia, kunnes hän 1845 muuttaa New-Yorkiin, päästen vihdoin siellä taas työkuntoon ja julkaisten m.
Page 4
Se oli lähes neljän jalan korkuinen ja runsaasti kuuden pituinen, mutta hyvin kapea.
Page 6
Mutta vaikkapa olettaisinkin, että.
Page 11
Ei milloinkaan ollut sointuvinkaan sävel kuulunut niin suloiselta korvissani.
Page 15
Levottomuutensa minun tähteni hän kuvaili kuitenkin olleen tuskallisimman seurauksen tilastaan; eikä minulla todellakaan koskaan ollut syytä epäillä hänen vilpitöntä ystävyyttään.
Page 20
He menivät heti alas, jolloin Augustus kutsui minua ja Peters ja minä tutustuimme toisiimme.
Page 23
Tältä paikalta hän ei huomannut Allenin poissaoloa, vaan karjui muka hänelle perämiehen käskyn.
Page 28
Augustus oli huolellisesti sidottu tuulenpuolelle sillä tavoin, ettei putoisi mereen aluksen keikkuessa, koska hän vielä oli liian heikko pidelläkseen itseään kiinni.
Page 29
Näkyvissä oleva alus oli iso kuunaripriki, hollantilaista rakennetta ja mustaksi maalattu, koreaksi kullattu kuva kokassa.
Page 35
Menin siis hylyn toiseen päähän, poloisten kumppanieni äänetönnä asettuessa toiseen selin minuun päin.
Page 37
Paremmin auttoi meressä kylpeminen, mutta siitä saatoimme nauttia vain melkoisin väliajoin, kun haikalat olivat lakkaamatta saapuvilla.
Page 40
Kahdeksantenatoista päivänä laskimme eteläisessä Intian valtameressä olevalle Kerguelenin eli Desolation-saarelle ja ankkuroimme Christmas Harbouriin neljän sylen syvyydelle.
Page 41
Marraskuun viidentenätoista päivänä läksimme purjehtimaan lounaaseen aikoen Aurora-nimiseen saaristoon.
Page 44
Paitsi tätä keulavannasta vai mikähän lie ollut, emme löytäneet merkkiäkään siitä, että mikään elävä olento olisi milloinkaan ollut täällä ennen meitä.
Page 45
Aseina heillä oli etupäässä tummasta ja näköjään hyvin raskaasta puusta tehtyjä nuijia.
Page 50
Turvamme oli etupäässä siinä, että Too-wit itse oli joukossamme ja me päätimme uskollisesti pysytellä hänen vieressään selviytyäksemme pulmasta ja pannaksemme hänet päiviltä samassa kuin huomaisimme vihamielisiä aikeita.
Page 51
niin ja niin monesta mitasta nilviäisiä, joiden piti olla paikalla palatessamme.
Page 53
He kääntyivätkin ja kömpivät juuri takaisin, Allen lähellä onkalon suuta, kun äkkiä tunsin täräyksen, jommoista en elämässäni ollut tuntenut ja joka herätti minussa sen epämääräisen käsityksen, jos nimittäin mitään ajattelinkaan, että vankan maapallomme kaikki perustukset yhtäkkiä hajosivat ja että yleisen häviön päivä oli tullut.
Page 60
Olin pyörtynyt ja Peters oli siepannut minut kiinni pudotessani.
Page 62
Arvelimme senvuoksi, että meitä ajettaisiin takaa, kunhan vihollisemme ehtisivät kiertää kolmisen peninkulman päähän, lahden toiselle puolelle, missä veneet tavallisesti olivat korjuussa.