The Works of Edgar Allan Poe — Volume 2

By Edgar Allan Poe

Page 200

leaped into the room. He shrieked once--once only. In an instant
I dragged him to the floor, and pulled the heavy bed over him. I then
smiled gaily, to find the deed so far done. But, for many minutes, the
heart beat on with a muffled sound. This, however, did not vex me; it
would not be heard through the wall. At length it ceased. The old man
was dead. I removed the bed and examined the corpse. Yes, he was stone,
stone dead. I placed my hand upon the heart and held it there many
minutes. There was no pulsation. He was stone dead. His eye would
trouble me no more.

If still you think me mad, you will think so no longer when I describe
the wise precautions I took for the concealment of the body. The night
waned, and I worked hastily, but in silence. First of all I dismembered
the corpse. I cut off the head and the arms and the legs.

I then took up three planks from the flooring of the chamber, and
deposited all between the scantlings. I then replaced the boards so
cleverly, so cunningly, that no human eye--not even his--could have
detected any thing wrong. There was nothing to wash out--no stain of any
kind--no blood-spot whatever. I had been too wary for that. A tub had
caught all--ha! ha!

When I had made an end of these labors, it was four o'clock--still dark
as midnight. As the bell sounded the hour, there came a knocking at the
street door. I went down to open it with a light heart,--for what had
I now to fear? There entered three men, who introduced themselves, with
perfect suavity, as officers of the police. A shriek had been heard by
a neighbour during the night; suspicion of foul play had been aroused;
information had been lodged at the police office, and they (the
officers) had been deputed to search the premises.

I smiled,--for what had I to fear? I bade the gentlemen welcome. The
shriek, I said, was my own in a dream. The old man, I mentioned, was
absent in the country. I took my visitors all over the house. I bade
them search--search well. I led them, at length, to his chamber. I
showed them his treasures, secure, undisturbed. In the enthusiasm of
my confidence, I brought chairs into the room, and desired them here
to rest from their fatigues, while I myself, in the wild audacity of
my perfect triumph, placed my own seat upon the very spot beneath which
reposed the corpse of the victim.

The

Last Page Next Page

Text Comparison with Valtameren salaisuus

Page 3
Sen äärimmäisen teeskentelyn, johon turvauduin ja joka leimasi jokaisen sanani ja tekoni koko tuona aikana, saattoi tehdä siedettäväksi vain se hurjan kiihkeä toivo, millä odotin tuon kauan haaveilemani matkan toteutumista.
Page 8
Sitten tutkin ne tarkoin päästäkseni selville, näkyikö hyttiin; mutta kaikki oli sysimustaa.
Page 10
Päästäkseni laatikosta minun oli mentävä aivan sen yli ja se näkyi jo arvaavan aikeeni ja nousi etujaloilleen -- kuten huomasin silmien kohoamisesta -- paljastaen koko valkean hammasrivinsä, jonka saattoi helposti erottaa.
Page 11
IV.
Page 17
Hän työntäytyi jonkun matkaa eteenpäin hädän ja tuskan vallassa, kunnes hän vihdoin näki tien olevan kokonaan tukossa ja ettei mitenkään voinut päästä etemmäksi samaan suuntaan.
Page 23
Paiskasin kajuutan portaiden oven auki ja astuen alas sanaakaan sanomatta seisoin suorana seurueen keskellä.
Page 25
lakkaamatta käynnissä.
Page 28
Olimme nyt olleet enemmän kuin kolme kokonaista vuorokautta sekä ruuatta että juomatta ja välttämättömäksi kävi yrittää hankkia jotain kannen alta.
Page 30
Nähdessämme sen ensiksi se oli, kuten jo olen sanonut, noin kahden peninkulman päässä tuulen puolella, ja laski meitä kohti.
Page 38
Mutta emme olleet ottaneet tarpeeksi lukuun vauhdin kiihtymistä, sillä kohta kallistuminen kävi niin kiivaaksi, ettemme pysyneet sen tasalla; ja ennenkuin tiesimmekään, olimme suinpäin syöksyneet mereen ja ponnistelimme useita syliä pinnan alla suunnaton runko aivan yläpuolellamme.
Page 39
Olipa miten oli, se läheni lähenemistään hylkyämme ja me oivalsimme, että jos se vain pysyisi samalla suunnalla, se lopulta huomaisi meidät.
Page 42
Varhain tänä aamuna menetimme onnettomuudeksemme miehen.
Page 44
Hän oli kumminkin kovin herkkä pilalle ja minun onnistui lopulta saada hänet nauramaan pahoille aavistuksilleen.
Page 48
Tämä vesi-ilmiö oli ensimäisenä renkaana siinä suunnattomassa näennäisten ihmeiden ketjussa, jolla kohtalo minut lopulta yllätti.
Page 49
Too-witin palatsi oli kylän keskellä ja oli paljoa isompi, jopa hieman paremmin rakennettukin kuin muut sen kaltaiset.
Page 50
Jätimme nyt teltan ja koko kylän väen saattamana seurasimme päällikköä saaren kaakkoispäähän melkoisen lähelle sitä lahtea, missä laivamme oli ankkurissa.
Page 55
Kuinka tällä hetkellä ikävöimmekään heidän luokseen, joko auttaaksemme heitä pääsemään pakoon tahi kuollaksemme heidän kanssaan puolustautuessamme.
Page 58
Räjähdys oli nyt viskannut sen rannalle, mutta miksikä se oli synnyttänyt sellaisen levottomuuden villeissä, sitä emme pystyneet käsittämään.
Page 60
Tienoo oli merkillisen jylhää.
Page 65
Peters virkkoi sanan silloin tällöin enkä minä ymmärtänyt hänen haluttomuuttaan.