Poemas

By Edgar Allan Poe

Page 14

de modo de tranquilizarme y
besó mi frente pálida. Entonces un delirio vino
y me transportó en espíritu al cementerio. Y
pensando que mi Señor era el difunto Elormie,
suspiré por él que estaba delante de mi: ¡oh
yo soy dichosa ahora!

Así fueron pronunciadas las palabras, y así
fué empeñado el juramento. Y aunque mi fe
se haya apagado, y aunque mi corazón llegue
a quebrarse, he ahí la dorada prenda que prueba
que soy dichosa siempre.

¡Quiera Dios que pueda despertar! Porque
sueño no sé cómo. Y mi alma se agita dolorosamente
en el temor de haber hecho mal, en
el temor de llegar a saber que el muerto abandonado
no es feliz ahora.

1845.




EL COLISEO



¡Símbolo de la Roma antigua! ¡Suntuoso relicario
de sublimes contemplaciones legadas al
tiempo por difuntos siglos de pompa y de poderío!!
Al fin, después de tantos días de fatigante
peregrinaje y de ardiente sed,--sed de corrientes
de la ciencia que yace en ti,--yo, hombre
transformado, me arrodillo humildemente entre
tus sombras y bebo del fondo mismo de mi
alma tu grandeza, tu tristeza y tu gloria.

¡Inmensidad, y edad, y recuerdos de antes!
Silencio y desolación y profunda noche! Os
percibo ahora y os siento en toda vuestra fuerza.
¡Oh sortilegios más eficaces que aquellos que
el rey de Judea enseñó en los jardines de Gethsemaní!
¡Oh encantos más poderosos que los
que la Caldea encantada arrancó jamás a las
tranquilas estrellas!

Aquí, en donde cayó un héroe, cae una columna!
Aquí, en donde el águila teatral brillaba,
cubierta de oro, el oscuro murciélago
hace su aquelarre de media noche. Aquí, en
donde la cabellera dorada de las damas romanas
flotaba al viento, se balancean ahora el
cardo y la caña. Aquí, en donde el monarca
se inclinaba sobre su trono de oro, el ágil y
silencioso lagarto se desliza como un espectro
hacia su casa de mármol, al pálido resplandor
del creciente lunar.

Pero, oíd. Esos muros, esas arcadas revestidas
de hiedra, esos zócalos musgosos, esas columnas
ennegrecidas, esos vagos relieves, esos
frisos ruinosos, esas cornisas rotas, ese naufragio,
esa ruina, esas piedras grises, ¡ay! ¿es
esto todo lo que queda de famoso y de colosal?
¿es esto todo lo que las horas corrosivas han
perdonado, todo lo que ellos nos han dejado al
Destino y a mi?

«No. No es todo,--me responden los ecos,--no
es todo. Voces fuertes y proféticas se levantan
para siempre en nosotros y en toda ruina
a la intención de los sabios, parecidas a los
himnos de Memnon al Sol! Reinamos en los
corazones de los hombres más poderosos; reinamos
con despótico imperio sobre todas las
almas gigantes. No somos impotentes nosotras,
pálidas piedras. Todo nuestro poderío
no ha desaparecido,--ni toda nuestra gloria,--ni
todo el prestigio de nuestro alto renombre,
ni

Last Page Next Page

Text Comparison with Valtameren salaisuus

Page 3
Siellä hän vakuutti voivani kyllin mukavasti pysytellä niinä muutamina päivinä, jolloin en saanut näyttäytyä.
Page 5
Tämän hän sanoi ulottuvan piilopaikastani kaikkien mutkien kautta naulaan, joka oli ruuman kannessa, aivan hyttiin johtavan luukun alapuolella.
Page 7
Ääneni tuntui herättävän koko eläimessä piilevän raivon.
Page 9
Levitin päälle fosforintähteet ja hieraisin paperia nopeasti kämmenelläni.
Page 13
Miespoloinen kaatui kannelle ääntä päästämättä ja musta kokki nosti hänet syliinsä kuin lapsen ja viskasi tyynesti mereen.
Page 17
Päästyään reiästä hän ripusti ison nutun veitseensä, kuten edelliselläkin kerralla, aukon peitteeksi -- tämä temppu oli helposti tehty, kun hän asetti laudan kappaleen paikoilleen vasta jälestäpäin.
Page 21
Miesten valmistautuessa täyttämään käskyä vihuri karkasi kimppuumme täydellä raivolla ja hautaus lykättiin tuonnemmaksi.
Page 25
Kun priki pelottavasti kallistui suojan puolelle, komennettiin hakkaamaan poikki tuulenpuoliset taljaköydet; sen tehtyämme kaikki mastot ja köydet syöksähtivät valtoinaan mereen tuottamatta mainittavaa vahinkoa.
Page 26
Vaikka olimme ihan vierekkäin, ei kukaan meistä nähnyt toistaan tai prikiäkään, jolla myrsky meitä niin rajusti viskeli.
Page 27
Nyt muistan, että kaikessa mikä kulki sieluni silmien ohi, liike oli vallitsevana ajatuksena.
Page 30
Hän näytti liikkeillään rohkaisevan meitä malttamaan mieltämme, nyökkäillen iloisesti, vaikka hieman omituisesti ja hymyillen lakkaamatta, niin että välkkyvän valkea hammasrivi paljastui.
Page 33
Tullessani pinnalle kuulin sälähdyksen kannelta, ja ylös päästyäni näin toverieni kiittämättömästi käyttäneen hyväkseen poissaoloani ja juoneen viinin tähteen, pudottaen pullon.
Page 36
Kului kokonaista viisi minuuttia ennenkuin hän sai kootuksi tarmoa vetääkseen, ja tämän sydäntä vihlovan odotuksen aikana en kertaakaan avannut silmiäni.
Page 43
Karhun täysi pituus oli kokonaista viisitoista jalkaa.
Page 48
Sen suojassa villit asustivat.
Page 49
Naisia ja lapsia oli aika joukko eivätkä edelliset olleet kokonaan vailla sitä, mitä saattaisi sanoa ulkonaiseksi kauneudeksi.
Page 54
Murheellisin mielin me siis läksimme taas pyrkimään käänteelle.
Page 59
-- Taistelu villien kanssa.
Page 61
Kun toverini näin oli vapautunut, ei meillä enää ollut hätääkään.
Page 62
Näkyvissä oli kuusi tai seitsemän samaan ryhmään kuuluvaa saarta, noin viiden tai kuuden ranskan meripeninkulman päässä toisistaan, mutta niille emme uskaltaneet yrittääkään.